Sunnuntaina 17. lokakuuta selasin sosiaalisen median kanavia hämmentyneenä. Tuntui, että jokainen naispuolinen tuttuni kirjoitti samasta asiasta.

Vihasin vielä kuukausi sitten osallistua somekampanjoihin. Niistä on tehty yleinen vitsi: kaikki vähääkään Twitterissä keskustelua herättäneet ilmiöt leimataan perinteisessä mediassa “somekohuiksi”. On turhauttavaa ja raskasta osallistua keskusteluun, jota ei oteta vakavasti, koska se tapahtuu sosiaalisessa mediassa. Kyse on myös vallankäytöstä. Sosiaalisessa mediassa toimivat keskustelijat määritellään polarisoituneisiin kupliin. Se on helppo tapa sivuuttaa itse keskustelu.

Tämän takia noin nelisen viikkoa sitten selasin lähinnä sivusilmällä läpi ensimmäiset me too -twiitit. Kampanja juontaa juurensa jo vuoteen 2007, mutta maailmanlaajuiseksi ilmiöksi se nousi näyttelijä Alyssa Milanon twiitattua: “Jos olet kokenut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa, twiittaa me too”.

Mitä merkitystä omalla kannanotollani olisi ollut? Asiahan on itsestäänselvyys. Tietenkin olen kokenut seksuaalista häirintää, olenhan nainen. Tietenkin naispuoliset ystäväni ovat kokeneet samaa. Hyvää tarkoittavat hashtagit eivät myöskään kovin usein tuota hyvää konkreettisesti. Ne unohtuvat seuraavan trendaavan hashtagin myötä.

Yli 1,7 miljoonaa ihmistä yli 85 maasta kirjoitti Twitteriin me too -kampanjan ensimmäisen kahden viikon aikana. Facebookin tilastojen mukaan 24 tunnissa kampanjaan reagoi 4,7 miljoonaa käyttäjää.

Miksi siis kaikista maailman hashtageista metoo sai ihmiset jakamaan julkisesti asioita, joita he eivät ole koskaan välttämättä jakaneet edes läheisilleen?

Pysähdyin todella pohtimaan kampanjaa, kun entinen koulukaverini jakoi lapsuudenkokemuksensa. Kokemus vaikutti myöhemmin kaikkeen hänen elämässään: itsetuntoon, parisuhteisiin, jaksamiseen arjessa. Hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään. Tunnistin itseni.

Ymmärsin vihdoin sen, mikä sai ja saa edelleen ihmiset jakamaan tarinansa. Naiset tunnistavat postauksista itsensä ja samalla tajuavat, etteivät ole yksin kokemuksiensa kanssa. Sillä ei ole merkitystä, jakaako sosiaaliseen mediaan elämänsä pahimman kokemuksen, vai pelkästään kaksi sanaa. Osallistuminen ei vaadi oikeastaan kovinkaan kummoista osallistumista. Jokainen me too -julkaisu on valtava osoitus rohkeudesta. Me too ei järkyttävästä aiheestaan huolimatta ole provosoiva. Kampanja ei itsessään vaadi päitä vadille tai jaa ihmisiä esimerkiksi poliittisen kannan mukaan. Kampanjaan on helppo osallistua, koska se koskee aivan kaikkia.

Toivon, että tämä somehälinä ei lopu ikinä. Tulen aina iloiseksi, kun luen uuden me too -kampanjan innoittaman paljastuksen. Ei, en ole iloinen siitä, että joidenkin ahdistelukokemukset yltävät lapsuuteen asti. Ajatus siitä tuottaa lähinnä vain fyysistä pahaa oloa. Olen iloinen siitä, että naiset ovat ottaneet paikkansa julkisessa keskustelussa niin suurella joukolla, että sitä ei voi sivuuttaa. Hashtag on kerrankin muuttunut sanoista teoiksi.