Aluksi näyttelyhuoneessa seisominen tuntuu ahdistavalta. Epämukavuus ei johdu kuvista, vaan siitä, miksi ne ovat täällä. Valokuvaaja Outi Törmälä on ikuistanut niihin ulkonäköönsä tyytymättömiä naisia. Kuvia on vaikeaa katsoa.

Yksi muotokuvien naisista on 43-vuotias Katja Heikkiläinen. Näyttelyn ahdistava tunne on tavatessamme poissa. Heikkiläinen puhuu avoimesti ja sanavalmiisti.

Ja kuitenkin keskustelumme aihe on epävarmuus. Heikkiläinen kertoo päätöksestään ilmoittautua Törmälän kuvattavaksi.

– Se oli osa sellaista laajempaa henkilökohtaista projektia, jossa yritän kohdata omia traumojani ja tehdä asioita, jotka pelottavat, hän sanoo.

Hän vaikuttui nähdessään Facebookissa Törmälän ottaman valokuvan, jossa oli hänen läheinen ystävänsä. Heikkiläisen oli vaikea uskoa, että tämäkin nainen tuntee häpeää siitä, miltä näyttää. Ystävykset eivät olleet koskaan keskustelleet asiasta, joka ilmeisesti vaivasi molempia.

Epävarmuus iskee ajoittain

Kysyessäni Heikkiläiseltä, mikä häntä ulkonäössään häiritsee, vastaus tulee nopeasti.

– Kyllä se on oikeastaan kaikki omissa kasvoissa.

Tyytymättömyys ulkonäköön on Heikkiläisen elämässä läsnä päivittäin. Tilanne on kuitenkin parantunut siitä, kun hän nuorempana saattoi ajatella, ettei kehtaa mitenkään mennä kauppaan. Heikkiläinen ei koe epävarmuutensa hankaloittavan työelämää, eikä hän esimerkiksi seiso peilin edessä tuomitsemassa itseään. Hän puhuu itsemyötätunnosta, joka on kasvanut vuosien mittaan.

Silti häpeä iskee yhä joskus voimakkaasti. Heikkiläinen muistelee erästä iltaa viime kesänä, kun hän pukeutui kauniiseen mekkoon ja korkokenkiin, kuunteli puistossa livemusiikkia ja tunsi näyttävänsä hyvältä. Kotimatkalla hän kuitenkin tajusi yhtäkkiä jotakin.

– Albertinkadulla rumuus sai minut kiinni. Tajusin, että olin vain naamioitunut nätteihin vaatteisiin ja vetänyt itsevarman, aikuisen naisen roolia. Kipsuttelin korkokengissäni kotiin, ja hississä alkoi itkettää.

Heikkiläisen epävarmuus nousee ajoittain pintaan myös sellaisissa tilanteissa, kun hän vaikkapa katsoo itseään juhlissa otetusta tilannekuvasta jälkeenpäin.

– Silloin iskee se häpeä, että hyi, tuoltako mä näytän, kun mulla on kivaa.

Muotokuvanäyttelyn avajaisiinkin Heikkiläisen oli pakotettava itsensä. Hän oli jo lähtövalmis, kunnes viivähti hieman liian pitkään peilin edessä. Tuttu ajatus valtasi jälleen mielen.

Albertinkadulla rumuus sai minut kiinni.

Katja Heikkiläinen

– Mä en lähde ulos. Mä en vaan voi lähteä, mä näytän niin naurettavalta, Heikkiläinen ajatteli.

Sitten hän sanoi itselleen, ettei tunteelle saa antaa periksi, ja lähti.

Kuunteleminen on tärkeää

Ulkonäköön liittyvää epävarmuutta ei Heikkiläisen mielestä tulisi vähätellä tai mitätöidä. Hänestä tuntuu oudolta, kun muut ihmiset yrittävät tarjota omia näkemyksiään hänen ulkonäöstään. Esimerkiksi eräs muotokuvanäyttelyn nähnyt henkilö lähetti Heikkiläiselle sosiaalisessa mediassa hänen ulkonäköään kehuvan viestin.

– Onhan se hienoa, kun joku ventovieras uskaltaa lähestyä ja kehua. Mutta ei tässä ole kyse siitä, olenko kaunis vai ruma, vaan siitä, mikä oma tunteeni on.

Mikään yksittäinen asia ei Heikkiläisen mielestä ole aiheuttanut hänen epävarmuuttaan. Häntä ei ole kiusattu koulussa tai nimitelty kotona. Heikkiläinen pohtiikin, että eri ihmiset vain kipuilevat eri asioista, ja jostain syystä osa hänen kipuilustaan on liittynyt ulkonäköön.

Heikkiläisen puhe taukoaa harvoin, kun hän kertoo kokemuksistaan, ja hänen äänensä on vaikeasta aiheesta huolimatta rauhallinen ja jämäkkä. Voisi melkein sanoa, että hän puhuu omasta epävarmuudestaan itsevarmasti.

Joskus Heikkiläinen muistuttaa itseään, ettei ulkonäköasioita kannata lopulta ottaa kovin vakavasti.

– Suuressa mittakaavassa ajatellenhan se on ihan samantekevää, että mitä minä ulkonäöstäni ajattelen, hän pohtii.

Heikkiläinen toivoo, että ihmiset kuuntelisivat, kun joku kertoo ulkonäköön liittyvästä häpeästään. Siitäkin huolimatta, että ongelma ei välttämättä kuulosta kovin suurelta. Ja vaikka kuuntelija itse näkisi edessään kauniin ihmisen, jolla ei olisi mitään syytä hävetä.