Käsi kurottuu ja tarttuu takapuolesta jonossa baaritiskille. Tanssilattialla joku kouraisee rintaa. Väkijoukossa tullaan heittämään rivouksia.

Tilanteet ovat nopeasti ohi, mutta jättävät uhrille hämmennyksen ja häpeän. Päässä pyörivät kysymykset siitä, mitä tein väärin, kun toinen koki sopivaksi häiritä. Hymyilinkö vihjailevasti vai olisiko pitänyt meikata vähemmän? On likainen olo. Toivottavasti kukaan tuttu ei nähnyt.

Harvoin häirinnästä tulee mieleen mennä kertomaan ulkopuoliselle, saati ottaa yhteyttä omasta arjesta melko etäiseen ylioppilaskunnan häirintäyhdyshenkilöön. Mielen perukoilla vaanii kauhea ajatus: mitä jos joku sanookin, että tein itse tilanteessa jotain väärin? Näin ei luultavasti käy, mutta usein on kuitenkin helpompaa olla hiljaa kuin avata suunsa.

Ylioppilaskuntien on vaikea vaikuttaa häirintää koskeviin asenteisiin ja uhrin häpeään, sillä parhaiten niihin pääsee kiinni ruohonjuuritasolla arjen tilanteissa. Ylioppilaskunnat järjestävät vain murto-osan Tampereen opiskelijamenoista, joten mahdollisuudet vaikuttaa niissä ovat melko pienet.

Suurin osa korkeakoulujen tapahtuma- ja harrastustoiminnasta pyörii ainejärjestöissä, killoissa ja harrastuskerhoissa. Näiden opiskelijan arjessa ylioppilaskuntaa tiiviimmin läsnä olevien tahojen tulisikin tuomita kaikki häirintä selkeästi ja tiukasti.  Siten luotaisiin parhaiten ilmapiiriä, jossa uhri uskaltaa kertoa häirinnästä ilman häpeää.

Vaikka ainejärjestöillä ja killoilla ei olekaan samanlaisia resursseja häirintätapausten käsittelyyn kuin ylioppilaskunnilla, on esimerkiksi häirintäyhdyshenkilön nimeäminen järjestöltä vahva kannanotto. Se kertoo, että lähellä opiskelijaa on aina taho, joka ei vähättele häirintää tai syyllistä uhria. Järjestötason häirintäyhdyshenkilö voi ohjata myös itseään liian lähelle osuvissa tapauksissa uhrin ylioppilaskunnan häirintäyhdyshenkilön puheille.

Mitä mieltä ylioppilaskunnat ovat ainejärjestöjen omista häirintäyhdyshenkilöistä? Lue tutkiva uutinen täältä.