Sain kovalla työllä opiskelupaikan ensimmäisellä yrityksellä ja suoraan lukiosta, mutta saman tien opintoni aloitettuani tajusin kiirehtimiseni virheeksi. Koska en jättänyt välivuodelle mahdollisuutta lukion jälkeen, pidin puolen vuoden tauon kesken opintojeni.

Olin juuri täyttänyt 18 vuotta, kun aloitin journalistiikan opinnot yliopistolla. Välivuodesta oli peloteltu lähipiirissä paljon. Lukiossa minusta tuntui selvältä, että yksikin välivuosi vie opiskelukykyni tai saaminut vähintäänkin syrjäytymään yhteiskunnasta.

Kipuilin yliopistolla reilun vuoden ajan ja sain kurssini läpi rimaa hipoen. Yritin tahkota tutkintoani kasaan nopeutetusti. Mietin opiskelualan vaihtamista viikoittain, mutta nykyisin vaihto sujuu aiempaa hankalammin. Viime keväästä lähtien osa uusista opiskelupaikoista on varattu pelkän ylioppilastodistuksen perusteella hakeville, ja vuodesta 2016 alkaen korkeakoulut ovat varanneet osan paikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville.

Kuka muka tietää 17-vuotiaana, mitä haluaa tehdä isona tai mitä tenttikirjoja haluaa lukea seuraavat viisi vuotta? En minä ainakaan, mutta silti vietin kuukausia kirjastossa valmistautuen pääsykokeisiin.

Kaikille välivuosi ei ole oma valinta. Hengähdystauko on kuitenkin monelle tarpeen. Moni pitää välivuoden ennen korkeakoulun aloittamista ja osa tutkintojen välissä. Tilastokeskuksen mukaan vain joka kolmas aloittaa jatko-opinnot välittömästi ylioppilas­tutkinnon jälkeen. Yhden välivuoden jälkeen korkeakoulussa on reilu 60 prosenttia valmistuneista ylioppilaista ja kahden vuoden jälkeen 80 prosenttia.

Tajusin, että vaikea alanvaihto tai aikaisempi valmistuminen tuskin helpottaisi oloani. Oli päästävä pois ennen kuin uupuisin lopullisesti riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunteeseen arjessani. Käärin nopeasti syksyn kurssit kasaan ja varasin menolipun Aasiaan.

Olin kerännyt parissa kuukaudessa opintopisteitä sen verran, mitä Kela vaatii vuoden ajalta. Tästä syystä matkakassaani tippui reilu opintolaina ja kuukausittain opintorahaa. Sain puolen vuoden hengähdyksen täysin ilman aikatauluja, deadlineja ja rahahuolia.

Palattuani Suomeen jatkoin opintojani siitä, mihin vuotta aiemmin jäin. Minusta tuskin tulee yhteiskuntatieteiden kandidaattia kolmessa vuodessa, mutta vihdoin opiskeluun liittyy intohimoa eikä pelkkää kauhua. Vaikka olisin lähes aikataulussa edelleen valmistumisen suhteen, en aio enää kiirehtiä turhaan.