Jos on ollut vaikea päivä, avaudun ystävälle mieltä painavista asioista. Mutta pyrin kertomaan niistä rationaalisesti ja hillitysti – olenhan mies. Todellisuudessa ahdinko saattaa olla sisälläni suurempaa kuin uskallan kertoa. Sisimmissäni kenties toivoisin syvää hoivaavaa halia, tai edes kosketusta olkapäälle. Emotionaalisen varmistuksen siitä, että kaikki vielä järjestyy enkä ole asian kanssa yksin. Mutta en pyydä sitä – olenhan mies.

Ihanteellinen mies selviää yksin, paskantaa rautaharkkoja ja kesyttää perkeleet, mutta on silti kaikesta huolimatta tunteellisesti eheä. Kirjoittaessani alkukappaletta mietin jatkuvasti, vaikutanko nyt heikolta. Mitä miespuoliset ystäväni ajattelevat? Vaikka juuri heidän kanssa haluaisin kyetä jakamaan kosketuksen avulla ilojen lisäksi myös surut.

En ole koskaan uskonut stereotyyppisen miehen kuvaa todeksi, mutta jollain syvällä alitajuntaisella tasolla pidän siitä kiinni. Sillä toisen miehen koskeminen muussa kuin riemun kontekstissa tekee minut hyvin kiusaantuneeksi. Toisaalta todennäköisesti se tuntuu ennen kaikkea väärältä, koska pelkään että kosketukseni ymmärretään väärin. Että minut leimataan.

Toisaalta pidän siitä, etteivät muut tule kysymättä iholle. Pidättäytyväisessä kulttuurissamme on myös jotain hyvää. Oman tilan tarvetta kunnioitetaan ja rauhallisuus nähdään hyveenä. Monet kuitenkin tahtoisivat päästää ja päästä toisia lähemmäksi, mutta eivät osaa tai uskalla.

Koin, että haluan avata ilmiötä muille, joten tein aiheesta jutun. Huomasin kuitenkin jo ideointivaiheessa aiheen juurtuneen jonnekin syvälle kulttuurimme. Jouduin miettimään hyvin tarkasti esimerkiksi sanavalintojani. Jos kerroin juttuni aiheeni olevan ”miesten välinen koskettelu”, olivat ensireaktiot yleensä huvittuneita. Tietenkin ne olivat, naurattaisi tuo sananparsi minuakin.

Jäin kuitenkin miettimään, onko miesten välinen arkinen koskettaminen niin absurdi ajatus, että se lähinnä naurattaa?

Miksi suomalaisille miehille koskettaminen on vaikeaa? Lue juttu tästä.