Suomalaisten lasten ja nuorten Pisa-tulokset huonontuvat vuosi vuodelta, eikä oppimisen tulevaisuus näytä ruusuiselta. Täällä alakoululainen saattaa nimittäin itse opettaa itseään, määrätä omat läksynsä ja samalla räplätä älylaitetta. Vastuu opetuksesta säilyy näennäisesti koululla, mutta todellisuudessa vanhempien lapseen panostama aika ja vaiva näkyvät suoraan tämän koulumenestyksessä.

Kaikki tämä selviää tuoreesta, vielä julkistamattomasta tutkimuksesta. Siinä paljastetaan, että vuonna 2016 tehty opetussuunnitelman muutos ja jo sitä ennen käyttöön otetut uudet opetusmenetelmät heikentävät oppimista.

Erityisen haitallisena aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa nähdään digitalisaation ja ilmiöoppimisen hyödyntäminen opetuksessa. Ilmiöoppimisella tarkoitetaan oppilaslähtöistä oppimista, jossa lapsi etsii itse tietoa opetettavasta aiheesta, asettaa itselleen osaamistavoitteita ja tekee paljon ryhmätöitä. Toisin sanoen oppilailta odotetaan suurta itsenäisyyttä ja aloitekykyä jo ala-asteella, vaikka Helsingin yliopistossa tutkimusta tehneen psykologian tohtori Aino Saarisen mukaan edes kaikilta 15-vuotiailta ei tällaisia taitoja löydy.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ja opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen ovat kritisoineet tutkimusta. Tutkimusjohtaja Tiina Soini-Ikonen Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnasta toteaa, että tutkimuksen väitteet kuulostavat yksinkertaistetuilta ja keskustelu pitäisi kääntää siihen, miten opettajia ja vanhempia tuetaan muuttuvassa kouluympäristössä.

Vanhempien neuvottomuus lapsen opettamisessa näkyy tutkimuksen mukaan suoraan tämän koulumenestyksessä, ja siksi heidän ei voi odottaa astuvan kotona opettajan kenkiin. Monella tietokoneista tai matematiikasta mitään ymmärtämättömällä äidillä tai isällä voi mennä sormi suuhun, jos lapsi tulee koulusta iPadin kanssa ja pyytää apua matikanläksyissä, joiden kaavat pitäisi ensin itse opiskella mobiilisovelluksen avulla. Soini-Ikosen mukaan joidenkin opettajien hämmennys ilmiöoppimisen toteuttamisessa voikin näyttäytyä kotona lasten huonona ohjeistuksena ja sitä kautta vanhempien taakan kasvamisena.

Uutta peruskoulun opetussuunnitelmaa ja niin ikään paljon mediahuomiota saanutta ammatillisen koulutuksen reformia näyttää uutisoinnissa yhdistävän yksi keskeinen asia. Vastuu opetuksesta siirtyy molemmissa pikkuhiljaa pois kouluilta ja opettajilta, ja se sysätään lapsille, nuorille, heidän vanhemmilleen ja jopa tuleville työpaikoille. Tämä luo eriarvoisuutta oppilaiden välille, sillä esimerkiksi digitaalisuuteen ja ilmiöoppimiseen perustuvat metodit eivät yksinkertaisesti sovi kaikille, eikä kaikkien vanhemmilla ole mahdollisuutta opastaa lapsiaan niiden hyödyntämisessä. Soini-Ikonen myös kertoo, että Suomessa esiintyy paljon eroavaisuuksia koulujen välillä muun muassa opettajien kyvyissä soveltaa uusia opetusmenetelmiä.

Koulujen tulisi jatkossakin kantaa päävastuu lasten oppimisesta ja opettajia tulisi tukea tässä tehtävässä. Jatkuvan säästämisen ja opetussuunnitelman mylläämisen seurauksena vaikuttaa kuitenkin siltä, että kohta meillä on kouluissa opettajia, joilla ei ole enää mitään virkaa.