Viime viikonloppuna Keskisuomalaisessa esiteltiin uusi Touko Aalto – ”Touko vaan”. Tavallinen ihminen, joka pitää itsestään huolta ja käy vesijuoksemassa uimahallin ”eläkeläisvuoroilla”. Haastattelussa Aalto kertoo avoimesti työuupumuksesta ja mielenterveysongelmistaan.

Haastattelu on ensimmäinen, jonka Aalto on antanut sairauslomalle jäämisensä jälkeen.

Reilun vuoden kestänyt puheenjohtajakausi oli värikäs pitkälti politiikkaan liittymättömistä syistä. Aallon yksityiselämää ruodittiin mediassa sivutolkulla.

Julkisuuskuva lähti hallitsemattomalle laukalle. Sitten Aalto uupui, jäi sairauslomalle ja katosi mediasta.

Keskisuomalaisen haastattelu rikkoo onnistuneesti kaksi mielikuvaa. Ensinnäkin mielikuvan holtittomasta, henkilökohtaisessa elämässään töppäilleestä puoluejohtajasta, ja toiseksi mielikuvan kaikkeen kykenevästä, väsymättömästä poliitikosta, jota kohut eivät kosketa.

Kauppakorkeakoulu Hankenin viestinnän tutkijan Annamari Huovisen mukaan Aalto on tuonut työuupumuksensa esiin samaan tapaan kuin Jari Lindström ja Jani Toivola aiemmin. Nöyrä asenne ja tavallisuuden tasolle asettuminen ovat politiikassa tuttuja keinoja päästä takaisin äänestäjien sydämiin.

Huovinen sanoo, että Suomessa työteliäisyys nähdään hyveenä, ja sen vuoksi myötätuntoa riittää myös työssään uupuneelle: tämähän vain on suhtautunut työhönsä vakavasti ja antanut kaikkensa kansalaisten eteen.

Tehty työ ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut nousevan pääongelmaksi. Poliittisia päätöksiä enemmän uskottavuutta söivät yksityiselämän tyrskyt. Jokin poliittisessa työssä kuitenkin meni pieleen, sillä Vihreiden kannatus laski Aallon johdossa 17 prosentista 12 prosenttiin.

Kenellekään ei pitäisi kuitenkaan tulla yllätyksenä, että poliitikon ammatti on julkinen. Työn julkisen luonteen vuoksi yleisenä oletuksena lienee myös se, että poliitikko on tekemiensä päätösten lisäksi muistakin tekemisistään äänestäjilleen tilivelvollinen. Tämän Aalto sai kokea karvaasti.

Nyt Aalto pyrkii kääntämään julkisuuden voitoksi. Harkitun oloisella ulostulollaan hän näyttää ennen kaikkea olevansa inhimillinen, aivan kuin kuka tahansa meistä. Mielenterveysongelmista puhuminen luo samastumispintaa, sillä ongelmat koskettavat noin joka viidettä suomalaista.

Politiikka tarvitsee enemmän tekijöitä, joihin pystymme samastumaan. Inhimillisiä, väsyviä, joskus surullisia ja herkkiä poliitikkoja – ihmisiä, kuten me.

Politiikka ei voi olla vain terveiden ja aina jaksavien etuoikeus. Demokratian kannalta on oleellista, että muutkin pääsevät vaikutustyöhön mukaan. Poliitikoilla on oltava oikeus uupua, ja uupuneilla on oltava oikeus tehdä politiikkaa.

Kansalaiset eivät voi odottaa poliitikoilta yli-ihmisyyttä, vaikka ammatti onkin julkinen ja poliitikkojen vaikutusvalta tavan kansalaisen vaikutusvaltaa suurempaa. Ennen eduskuntaan nousua jokainen kansanedustaja, ministeri ja puoluejohtaja on kuitenkin pelkkä ihminen.

On myös helppoa kritisoida poliitikkojen yksityiselämän ylilyöntejä, jos ei tiedä miltä jatkuva paine, kiire ja julkisuus työssä tuntuvat.

Mitä sitten, jos puoluejohtaja Aalto juhli tukholmalaisessa homobaarissa ilman paitaa? Kukapa meistä ei joskus olisi tehnyt niin?