Piirsin kerran aikajanan kaikista muistamistani urasuunnitelmista.

Aloitin kymmenenvuotiaasta itsestäni. Silloin en osannut päättää, perustanko Kanariansaarille kodittomien eläinten turvakodin vai ryhtyisinkö kampaajaksi.

Sen jälkeen tila kävikin aikajanalla ahtaaksi. Yläasteella halusin vaatesuunnittelijaksi, lukiossa lentoemännäksi. Ylioppilaaksi valmistuttuani pääsin opiskelemaan sekä matkaoppaaksi että terveydenhoitajaksi. En ottanut kumpaakaan opiskelupaikkaa vastaan.

Moni pitää minua ongelmatapauksena, ja sellainen koin myös itse olevani. Yritin epätoivoisesti löytää oman kutsumukseni, jota ei oikeasti ollut edes olemassa. Mielenkiintoisia opiskeltavia asioita tuntui olevan enemmän kuin aika tai Kela antaisivat periksi.

Kaltaisilleni haahuilijoille on olemassa nyt Emilie Wapnickin luoma muodikas termi: multipotentiaali. He ovat oppimisenjanoisina kiinnostuneita vähän kaikesta, mutta eivät mistään ylivertaisesti yli muiden. Valinnanvaikeudesta johtuen osaamista kertyy vähän sieltä ja täältä. Missään ei ehdi kehittyä huippuhyväksi, kun innostus lopahtaa uusien mielenkiintoisten asioiden tieltä.

Ajauduin opiskelemaan luokanopettajaksi, mutta opettajahaaveet eivät lopulta tuntuneetkaan omilta. Kuten monet muut itsensä multipotentiaaliseksi luokittelevat, myös itse päätin kolmen vuoden jälkeen vaihtaa alaa.

Moneen suuntaan pärskivien voi olla vaikea löytää paikkaansa työelämässä, koska yhtä selkeää asiantuntijuutta ei ole. Sillisalaatilta tuntuva ammattitaito pitäisi kuitenkin nähdä erottautumiskeinona eikä riippakivenä. Eräs rekrytoija kertoi arvostavansa aikaisemmista opinnoista hankittuja pedagogisia taitojani, vaikka kyseessä ollut työ oli koulumaailmasta kaukana.

Työelämässä vaaditaan yhä enemmän monialaista vähän-kaiken-osaamista. Kasvaneet vaatimukset ovat kuitenkin ristiriidassa opiskelijoiden kohtaamien ulkopuolisten paineiden kanssa. Työpaikkailmoitusten kohtuuttomilta tuntuviin edellytyksiin voi harvoin vastata vain yhdeltä alalta hankitulla osaamisella. Silti opiskelijat halutaan työntää mahdollisimman äkkiä yhteiskunnan veronmaksajiksi vaikeuttamalla alanvaihtomahdollisuuksia.

En enää edes yritä löytää vain yhtä ammatillista päämäärää, jota kohti pyrkisin kynsin ja hampain. Unelma- ja kutsumusammatit olkoot muita varten.

Olisi sitä paitsi tylsää olla vain yhden asian osaaja.