Leskien klubi ei vastaa perinteisiä kuvitelmia. Tila ei ole lainkaan harmaa tai surullinen vaan täynnä väriä, naurua ja puheensorinaa. Joka puolella näkyy mukavia nojatuoleja ja lukunurkkauksia, ja parhaiten tunnelmaa kuvaa ilo. Kammari huokuu lämpöä, vertaistukea ja ystäviä.

Mummon Kammari on vanhuksille ja muille tamperelaisille suunnattu olohuone, jossa järjestetään erilaista toimintaa, kuten Leskien klubi. Se on vertaistukiryhmä leskille, kun pahin suru on väistynyt. Suoranaisesta sururyhmästä ei ole kyse.

Kaipuun kanssa ei tarvitse olla yksin

Kammarin vapaaehtoistoiminnanohjaaja Anja Leinon mukaan Leskien klubilla käy noin 25 leskeä jokaisella tapaamiskerralla ja samoja kasvoja näkee usein. Suurin osa kävijöistä on naisia, karkeasti sanoen noin 10­­­–15 prosenttia on miehiä.

Vanhuuden yksinäisyyden Leino näkee yhteiskunnallisena asiana.

– Vanhusten yksinäisyys on iso ongelma, ja vertaistuen antaminen yksin jääneelle ihmiselle on erittäin tärkeää.

Mummon Kammarin työntekijät ja vapaaehtoiset pyrkivät löytämään yksinäisiä tai toimintaa tarvitsevia vanhuksia ja yksin jääneitä leskiä ja tiedottamalla toiminnasta esimerkiksi Kammarin nettisivuilla, Facebookissa ja Aamulehdessä.

– Erilaisiin sururyhmiin voitaisiin vielä enemmän tiedottaa Leskien klubin toiminnasta, Leino kertoo.

Musiikkia, lämpöä ja leivonnaisia

Ohjelmassa keskiviikon aamupäivänä on musiikkiesitys, lohtuhuivien jakoa ja yleistä seurustelua kahvin ja pullan kera.

Pianoa soittava solisti laulaa uutta ja vanhaa suomalaista musiikkia. Johanna Kurkelan Rakkauslaulu saa monet herkistymään ja kyyneleet valumaan. Musiikki herättää muistoja, ja Anja Leinon mukaan osa on joutunutkin jäämään toiminnasta vielä pois musiikin herättämien tuntemusten vuoksi.

Herkistyvät ihmiset tuovat esiin viimeistään nyt sen, että kyse on leskien vertaistukiryhmästä.

Aplodien jälkeisessä lohtuhuivien jaossa huivikasan ympärille kerääntyy nopeasti suuri joukko ihastelemaan värien kirjoa. Huivit näyttävät kylmenevään syksyyn lämmittäviltä ja ilo ja innostus valtaavat tilan jälleen.

– Olemme kuin pieniä tyttöjä karkkikaupassa, Armi Jauhojärvi naurahtaa.

Suruun ei pidä takertua

Armi Jauhojärvi ja Harriet Vähä-Rainio kertovat miltä tuntuu, kun toista puoliskoa ei enää olekaan. Molemmilla ennen puolison menehtymistä takana oli 50 vuoden parisuhde ja avioliitto.

– Ensimmäinen vuosi on vaikein, sitten pikku hiljaa helpottaa, Vähä-Rainio kertoo.

Harriet Vähä-Rainio on ollut leskenä noin 12 vuotta. Leskien klubilla hän on käynyt lähes siitä saakka. Ulospäin suuntautuneelle Vähä-Rainiolle Leskien klubi tuo sosiaalistumista ja tärkeää puuhaa yksin olemisen kylkeen ja hän pystyikin nopeasti lähtemään toimintaan mukaan.

Armi Jauhojärven tarina on hieman erilainen. Hän jäi leskeksi vuonna 2018, ja on ollut leskenä vasta reilun vuoden. Kokemus oli aluksi musertava.

– Ensimmäisen puolen vuoden aikana en osallistunut mihinkään enkä voinut mennä minnekään. Täälläkin soiva musiikki oli aivan siinä rajoilla. Kaikki pienetkin asiat laukaisevat muistoja: tuoksut, äänet, musiikki. Linnoittauduin vain kotiin.

Se tunne oli vähän niin kuin paniikki.

Armi Jauhojärvi

Naiset ystävystyivät yhteisen tutun kautta ja heidän mukaansa ystävien ja perheen seura oli tärkeä apu silloin, kun olo oli yksinäinen. Tunnetta heti puolison menehtymisen jälkeen on vaikea pukea sanoiksi, mutta sitä voisi kuvailla rinnassa puristavaksi tukahtumisen tunteeksi.

– Se tunne oli vähän niin kuin paniikki. Tuli niin käsittämättömiä tunteita, ettei niitä osaa edes sanoin kuvailla, Jauhojärvi kertoo.

50 vuotta yhteistä elämää on pitkä aika, mutta myös menettämisen surusta selviää, vaikka ikävän kuoppa voi kasvaa suureksi. Naisten mukaan liiallinen suru näivettää ihmistä, ja ilolla muisteleminen ja ihmisten tapaaminen on tärkeä osa toipumista.

Vähä-Rainio sen sanoo: on elettävä se oma elämä. Neljän seinän sisältä poistuminen on tärkeä keino selvitä rakkaan kuoleman aiheuttamasta surusta. Helppoa se ei ole, mutta kun siihen pystyy, se kannattaa tehdä.

Yksinäisyys on kaikkien asia

Vanhuuden yksinäisyydestä naiset eivät koe puhuttavan tarpeeksi, mutta heidän mukaansa jokainen voisi itse vaikuttaa siihen omilla teoillaan, kuten keskustelemalla naapureiden kanssa ja pitämällä yhteyttä ihmisiin. Ihmisiä tulisi rohkaista toimintaan.

Naisista nuorten ja vanhojen ihmisten kohtaaminen tuo paljon iloa yksinelävän arkeen ja heistä erilaisten ihmisten yhteen tuominen olisi tärkeää.

– Eilen täällä oli sellainen päivä, jossa vanhukset ja lapsiperheet saivat seurustella ja kohdata toisiaan. Mikä sen hienompaa, Vähä-Rainio mainitsee.

Puolison menettämisestä ja rankasta ajanjaksosta huolimatta molemmat näkevät nykyhetken ja tulevaisuuden valoisana. Naisille on tärkeää, että saa vielä itse päättää asioistaan ja elää elämäänsä kuten tahtoo.