Pakolaisuutisointi on kyllästetty joko säälin tai pelon tunteilla.
Kun Turkki hyökkäsi lokakuun alussa Pohjois-Syyriaan, näimme mediassa nopeasti tunteita herättäviä kuvia konfliktin uhreista, erityisesti naisista ja lapsista. Usein sympatiaa nostattavissa, nimeämättömiksi jääneissä kasvoissa näkyvät kärsimys, epätoivo tai hämmennys. Kuvat lapsista sodan jaloissa pysäyttävät ja herättävät sääliä.
Samanaikaisesti media alkoi rakentaa uhkakuvia, joissa Turkki päästäisi miljoonia pakolaisia sankoin joukoin Eurooppaan. Sekä sisäministeri Maria Ohisalo että SPR:n avustustoiminnan johtaja Kalle Löövi suitsivat mediaa viikko sitten turhasta spekuloinnista ja muistuttivat keskittymään alueella käynnissä olevaan humanitääriseen kriisiin.
Median ja yleisön tuoreessa muistissa ovat varmasti vuoden 2015 tapahtumat. Tuolloin Suomeen saapui yli 32 000 turvapaikanhakijaa, ja media uutisoi toistuvasti pakolaistulvasta tai -vyörystä aivan kuin suomalaisia olisi uhannut luonnonmullistus.
“Pakolaiskriisi” alkoi vähitellen tarkoittaa yleisön mielessä ennen kaikkea turvapaikanhakijoiden aiheuttamaa kriisiä Suomessa. Taka-alalle jäivät tulijoiden olosuhteet ja kotimaassa koettu vaino.
Suomen media ei ollut tässä poikkeus, vaan vuosien 2015–2016 “pakolaiskriisi” kehystettiin australialaistutkimuksen mukaan samalla tavoin esimerkiksi Isossa-Britanniassa ilmestyneissä lehdissä.
Median toimintalogiikkaa on helppo ymmärtää. Toimituksissa tehdään aikapaineiden alla juttuja monimutkaisista aiheista. Uhkakuvilla maalailevat otsikot herättävät kiinnostuksen ja tuovat medialle kullanarvoisia klikkauksia. Politiikkojen populistisia sutkautuksia on houkuttelevaa toistella, vaikka toimittajien vastuulla olisi suodattaa faktat värittyneistä ilmaisuista ja kyseenalaistaa poliitikkojen puheiden tarkoitusperät. On myös luonnollista, että suomalainen media tarkastelee asioita Suomen kannalta, vaikka välillä olisi tarpeen asettaa asiat laajempaan mittakaavaan.
Tampereen yliopiston tutkijan Kaarina Nikusen mukaan media toistaa usein viranomaisten näkemyksiä ja kehystää pakolaisuuden ongelmalähtöisesti. Hänen mukaansa toimittajien tulee muistaa kriittisyys viranomaisia kohtaan. Median edustajien tulisi myös ylläpitää tietopohjaa pakolaiskysymyksistä, jolloin heillä on riittävä asiantuntemus juttujen tekoon hektisessä toimitustyössä.
Median tulee tietenkin selvittää yleisölle tilanteiden faktat ja kriisien taustat, mutta se ei riitä. Jos toimittajat pystyisivät seuraamaan yksittäisten ihmisten elämää pidemmän aikaa, yleisön olisi helpompi samaistua yksilön tilanteisiin, olosuhteisiin ja arkeen myös pakolaisuuden ja turvapaikkaprosessin jälkeen. Lisäksi lyhytelokuvat, virtuaalitodellisuuden mahdollisuudet ja erään brittiläistutkimuksen käsittelemät pelilliset sovellukset tarjoavat samaistumisen mahdollisuuksia. Yksi erinomainen suomalainen esimerkki on Helsingin esittäminen Aleppon sotatantereena.
Kantasuomalaisten toimittajien voi olla vaikeaa samaistua pakolaisten asemaan. Tutkija Nikusen mukaan pakolaisia ei ajatella aiheen kokemusasiantuntijoina, eikä edes entisiä pakolaisia haastatella. Pakolaisuus on siten hänen mukaansa pitkäaikainen syrjäyttävä prosessi.
Jotta yleisö voi samaistua pakolaisten tilanteeseen, pakolaisten on saatava äänensä kuuluviin valtamediassa. Lisäksi median on kohdeltava kriisien uhreja samoin journalistisin standardein kuin suomalaisia katastrofien uhreja. Miksi ei ole hyväksyttävää ottaa kuvia auto-onnettomuudessa kuolleesta suomalaisperheestä, mutta kuvajournalistit voivat valokuvata tulitaistelussa kuollutta ei-länsimaista perhettä? Eri ihmisryhmiä ei tule kohdella erilaisin eettisin periaattein.
Medialla on valtavasti valtaa siihen, miten monimutkaiset ilmiöt esitetään, kuka saa jutuissa äänensä kuuluviin ja millaisia kuvia juttuihin valitaan. Tämä valta on tiedostettava erityisesti, kun käsitellään haavoittuvaisessa asemassa olevia henkilöitä tilanteissa, joissa yleisön tunnereaktiot ovat voimakkaita.
Turha säälillä tunteilu ei palvele pakolaisia sen enempää kuin pelon ilmapiirin luominen. Myös se supistaa toisen ihmisen kokemuksen sentimentaaliseksi mässäilyksi ja etäännyttää ihmisen toisesta ihmisestä. Median vastuulla on rakentaa samaistumisen ja ymmärtämisen kosketuspintoja, joissa myös pakolaisen ääni pääsee kuuluviin.