Kun yrittää selittää, mitä tai miten ajattelee, saattaa jäädä sanattomaksi.
Miltä tuntuu nähdä punaista? Entä tehdä koetta, kun Cotton Eye Joe soi päässä? Miltä tuntuu olla sinä? Mitä ajattelet, kun et ajattele? Millaisia muistot ovat?
Jos asia ei ole selvä itsellekään, on vastaaminen liki mahdotonta. Puhumme mielikuvista ja tajunnanvirrasta ja sanomme ajatusten olevan puhetta ja omantunnon jokin, joka kolkuttaa.
On mahdotonta tai ainakin vaikeaa kuvailla tyhjentävästi, millaista jokin on.
Tullakseen ymmärretyksi voi selittää, huitoa, piirtää ja huutaa, mutta keinot eivät aina tunnu riittäviltä. Jotain sanoista jää puuttumaan, ja täytyy vain toivoa, että toinen tietää mitä tarkoitat.
Olemassaolon, minuuden ja tietoisuuden saloja on yritetty selvittää historian sivu. Klassisesti muotoiltuna meitä kiinnostaa, mistä me tulemme ja minne olemme menossa – ja se keskimmäinen kysymys: ”Keitä me olemme?”
Kysymykseen vastauksia hakevat niin psykologit, kognitiotieteilijät kuin filosofitkin. Keinoja sen tieteelliseen selvittämiseen on enemmän kuin koskaan ennen, sillä kyselemisen ja tarkkailemisen lisäksi aivoja voidaan tutkia nykyteknologian avulla.
Siitä huolimatta, että aivotoimintaa voidaan tarkkailla tietokoneen ruudulta, toisen mieleen on mahdotonta sukeltaa. Kun halutaan tietää enemmän kokemuksista ja tuntemuksista, joudutaan yhä nojaamaan kokijan selityksiin.
Kaikki meistä eivät ajattele samoin
Kielen ja ajattelun suhteesta on väitelty pitkään. Joidenkin mukaan ne kaksi kulkevat käsi kädessä, ja toiset kiistelevät siitä, kumpi tuli ensin. Sarjakuvissa ajatukset ovat tekstipilviä. Ne ovat kuin puhekuplia, joita ei vain sanota ääneen.
Ajatuskuplat ovat kuitenkin vaillinainen tapa kuvata ajattelua, väittää yhdysvaltalaistutkimus. Sen mukaan ajattelu ei ole pelkkää yksinpuhelua, vaikka niinkin on esitetty. Tutkimuksen mukaan silloin on kysytty väärin. Kun ihmistä pyydetään muistelemaan, hän joutuu sanallistamaan ajatuksiaan voidakseen vastata.
Vuonna 2013 julkaistussa tutkimuksessa koehenkilöitä pyydettiin satunnaisesti päivän mittaan kuvaamaan, mitä ajatteli juuri äsken. Vastausten perusteella ei ole vain yhdenlaista ajattelua. Mielessä vilisevien kuvien ja sanojen lisäksi on myös mietteitä, joihin ei liity mitään symboleita.
Suurin osa kyllä puhuu mielessään, mutta ei koko ajan. Sisäisen puheen määräkin vaihtelee. Joku käy jatkuvasti sisäistä monologia tai kinastelee äidiltään kuulostavien ajatusten kanssa, kun taas toinen ei juuri koskaan.
Yleisimmin sisäinen ääni on kuin oma ääni. Sen äänenvoimakkuus ja -painot vaihtelevat kuin puheessa. Jotkut eivät koe äänen kumpuavan mistään, kun taas osa mieltää sen tulevan esimerkiksi päästä, takaraivosta tai rinnasta.
Ihmisten ajattelussa on eroja, joita ei huomata, koska oletamme muiden olevan samanlaisia kuin me itse.
Sama näkyy muuallakin. Kirjaimellisen mielikuvituksen puutetta on tutkittu vielä vähän, mutta vaikuttaa siltä, että jotkut eivät kykene kuvittelemaan visuaalisesti. Vaikka he tietävät, miltä heidän kotinsa tai lemmikkinsä näyttävät, he eivät muodosta niiden ulkonäöstä kuvia ajatellessaan niitä.
Eroa on vaikea kuvitella, jos osaa vaikkapa hevosta ajatellessaan kuvitella hulmuavan harjan ja ruskean turkin. Siksi henkilöt, jotka eivät osaa nähdä asioita mielessään, ovat tyypillisesti tajunneet poikkeavuutensa vasta aikuisuuden kynnyksellä.
Siihen asti he ovat kuvitelleet, että ”sielun silmin” näkeminen on kaikille vain vahva kielikuva.
Ehkä siksi muita on välillä niin vaikea ymmärtää. Vaikka kaksi ihmistä kertovat olevansa surullisia, he saattavat käyttäytyä keskenään eri tavoin. Samoilla sanoilla he saattavat tietämättään tarkoittaa eri asioita, ja kummeksuvat siksi toisiaan.
Itsetutkiskelu kertoo nykykulttuurista
Helposti unohtuu, että kaikkialla maailmassa ihmiset eivät jaa samoja käsityksiä.
Kun suomalainen järjestää asiat vasemmalta oikealle ja on harvoin tietoinen ilmansuunnista, aboriginaaliyhteisössä ihmiset osaavat miettimättä osoittaa pohjoiseen. Tapa katsoa maailmaa on sidoksissa kulttuuriin.
Vielä 1800-luvulla suomalaiset elivät pienissä yhteisöissä, joissa tarvetta itsetutkiskelulle ei ollut. Ajatus minuudesta ja yksityisestä, päänsisäisestä maailmasta syntyi vasta elämäntavan muuttuessa.
Lopulta kysymys on siis jostain isommasta kuin siitä, mitä sinä tai muut ajattelevat. Kun puhutaan siitä, on puhuttava myös filosofian isoista kysymyksistä. Mitä on tietoisuus? Jos ajattelet, niin oletko?
Filosofista riippuen ihmiset ovat ikuisia sieluja, koko ajan muuttuvia ajatusvyyhtejä tai jotain ihan muuta. Lopulta päädytään siis taas samaan kysymykseen: keitä me olemme?
Jutussa on hyödynnetty myös seuraavia lähteitä:
Leva, Boroditsky. How language shapes thought (2011). Scientific America, 304(2), 62-65.
Kokko, Heikki. Kuviteltu minuus: Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä (2015). Väitöskirja, Tampereen yliopisto.