Kun venytin kymmenvuotiaana jalka korokkeen päällä yliasentoon taipuvaa spagaattia naama irveessä, minulle kerrottiin, kuinka onnekas olen. Vähemmän lepsu valmentaja painaisi minua jo väkisin lattiaa vasten. Valmentaja oli hahmo, jonka kanssa ei keskusteltu, vaan urheilijan rooliksi jäi noudattaa ohjeita mukisematta. Tällaisesta omaan arvovaltaan nojaavasta ja alistavasta valmennuksesta kohistiin mediassa viimeksi vuoden alussa, kun ansioituneen taitoluisteluvalmentajan Mirjami Penttisen vähintään kyseenalaiset metodit tuotiin julki.

Suomalainen valmennuskulttuuri on polkenut pitkään paikallaan auktoriteettilähtöisenä ja valmentajakeskeisenä, kuten käy ilmi muun muassa asiantuntijoiden kokoamista Valmentajalla on väliä -materiaaleista. Suuntaa on lainattu esimerkiksi Venäjän tavasta koulia lupaavia nuoria voimistelijoita mitä äärimmäisin keinoin, syvistä venytyksistä raskaisiin lihaskuntotreeneihin asti.
Asenteiden murrosta ja uutta suuntaa valmennuskulttuurissa on kuitenkin ollut havaittavissa jo jonkin aikaa, kuten lukuisista laadukkaampaa valmennusta koskevista projekteista huomaa. Huippu-urheilun tulosten laskiessa on ollut pakko tarkastella nykyistä toimintaa uudesta näkökulmasta ja keksiä ratkaisuja ongelmakohtiin.

Urheilijoita on alettu osallistaa valmennukseen ja oman kehityksensä tarkkailuun enemmän, kuten Olympiakomiteakin suosittaa valmennusosaamisen kehittämistä koskevassa tekstissä. Sen sijaan että valmentaja kertoo urheilijalle, mitä suorituksessa voisi parantaa, kysymys esitetäänkin itse urheilijalle. Näin omaa suoritusta joutuu väistämättä miettimään ja korjaamaan. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen tutkimusraportti kertoo, että oppiminen paranee, kun oivallukset tulevat suoraan urheilijalta.

Koronan aiheuttaman poikkeustilanteen vuoksi tämä kehityskulku on saanut entistä enemmän tuulta alleen. Lähikontaktien karsiminen on siirtänyt harjoitukset nettiympäristöihin ja videovälitteisiin tapaamisiin, joissa urheilijan oma vastuu ja itsenäisyys painottuivat luonnostaan. Kun valmentaja ei ole paikan päällä konkreettisesti, on urheilijan itsensä otettava enemmän roolia viedäkseen treenaamista eteenpäin.

Videoinnin hyötyihinkin on osattu herätä enemmän, kun kommunikointi on hetkellisesti pelkistynyt videolähetyksiin. Oman suorituksen näkeminen ulkopuolisen silmin avaa suorituksesta aivan uutta ymmärrystä, ja kehityskohtia voi osata itsekin nimetä. Lisäksi tapahtunut muutos konkretisoituu, jos urheilijan on mahdollista verrata muutaman kuukauden takaista suoritusta nykyiseen.

Taivun yhä spagaattiin. Ja silti liputan osallistavan valmennuksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan merkitse urheilijan omaan mutuiluun pohjaavaa harjoittelua eikä treenauksen turvattomuutta. Tarkoituksenmukaisen kausisuunnitelman teko ja harjoitusten suunnittelu koulutetun valmentajan otteella säilyy – itse harjoitteiden suorittamiseen vain annetaan enemmän tilaa omalle oivallukselle ja oppimiselle.

Osallistava ja kokonaisvaltaisempi valmennus siis nopeuttaa taitojen oppimista, ja voi näin entisestään motivoida panostamaan harjoitteluun. Vastuun kanto omasta kehityskaaresta tukee urheilijan itsenäistymistä ja kasvua.

Tietyn harjoitteen suunnitteluun osallistuminen myös monesti innostaa urheilijoita, ja itse kehitetyn alkulämmittelyn tai ohjelmanpätkän esittäminen nouseekin monesti treenien kohokohdaksi. Ymmärrys hyvinvoinnista kokonaisuutena ja urheilun osana myös kasvaa, jos asiat voi keskustelemalla käydä läpi urheilijan kanssa ja idean ja perustelut saa lähtemään hänestä itsestään. Tämä auttaa myös sitouttamaan urheilijaa terveellisiin elämäntapoihin.

Taivun yhä spagaattiin. Ja silti liputan osallistavan valmennuksen puolesta, sillä muistot tähän vaadituista työtunneista voisivat näyttää niin kovin erilaisilta.