Kohtasin noin kuukausi sitten Tullintorilla seinään liimatun muovisen pään. Pää oli liimattu paikalleen ilman lupaa, ja jo muutaman päivän kuluttua se oli kadonnut. Taideinstallaatio ei hakenut olemassaolollaan hyötyä erilliselle taholle, vaan sen tarkoitus oli pysäyttää ohikulkija hetkeksi kokemaan taidetta.

Raitiotietä on rakennettu Tampereella viimeiset viisi vuotta. Tampereen raitiotien taiteen yleissuunnitelmasta käy ilmi, että taidetta aiotaan hyödyntää ratikkaprojektissa lukuisiin muihin tarkoituksiin kuin vain ympäristön kaunistamiseen. Suunnitelma herättää pohtimaan, onko taiteella aina oltava jonkinlainen funktio, jotta sen olemassaolo kaupunkitilassa voi olla oikeutettua.

Julkisessa keskustelussa taidetta käsitellään edelleen useimmiten sen esteettisten arvojen, kuten värien ja sommittelun kautta. Pohdinnan aiheeksi nostetaan harvemmin sitä, mihin erilaisiin tarkoituksiin taidetta tuotetaan.

Taidetta hyödynnetään ratikkaprojektin jokaisessa työvaiheessa. Työmaita on koristettu sarjakuvien avulla, jotta jatkuvat muutokset ympäristössä eivät vaikuttaisi kaupunkilaisista vain kamalalta välivaiheelta kaupunkikuvassa. Pysäkkejä verhotaan erikoisella estetiikalla ja sähkökaappeja piilotetaan maisemaan kuvioinneilla. Vaunuihin tulevaa taidetta kuvaillaan suunnitelmassa “muuttuvaksi elämykseksi”, koska niissä on mahdollista esiintyä ja järjestää tapahtumia.

Tampereen taiteilijaseuran julkaisussa vuodelta 2016 kerrotaan, että 75 prosenttia suomalaisista haluaa kohdata taidetta arjessaan. Julkiselle taiteelle riittää siis kysyntää, mitä voisi käyttää perusteluna sille, että taiteen osuutta kaupunkikuvassa lisätään jatkuvasti. Vaikka taiteen määrä kaupungeissa kasvaa, perustuu kehitys harvoin puhtaaseen haluun tarjota kansalaisille uudenlaisia taidekokemuksia. Tampereen kaupungin julkisen taiteen periaatteista selviää, että taiteella on suuri merkitys alueiden identiteettien ja arvon kohottajana sekä kaupungin vetovoiman lisääjänä. Esimerkiksi kaupungin toiminnassa taide valjastetaan siis surutta kaupunkibrändin kohentamiseen.

Taiteen tohtori Jouni Sarpola pohtii väitöskirjassaan Spectapoliksen patsaat muun muassa taiteen kokemisen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Sarpola pohtii kokemista myös yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn ajatusten pohjalta. Dewey puhuu ylikävelemisestä, eli tilanteesta, jossa aistiärsykkeitä on niin paljon, että mihinkään on vaikea kiinnittää kunnolla huomiota.

Ylikävelemistä voi tapahtua myös tilanteessa, jossa taidetta on niin paljon, että sen kokeminen alkaa menettää merkitystään. Taide sekoittuu osaksi aistien huomiosta tappelevaa sekamelskaa. Määrä ei välttämättä korvaa laatua. Päinvastoin se voi hukuttaa taiteen merkityksellisyyden omaan ylitarjontaansa, jos jokainen kadunkulma on täynnä ulkoisia tarkoituksia palvelevaa taidetta.

Kaupunkitilaan tarvitaan enemmän sellaista taidetta, joka pyrkii olemassaolollaan tarjoamaan kokemuksia ja näkemyksiä. Tällaista tarkoitukseltaan vapaampaa taidetta kohtaa muun muassa silloin, kun joku tekee taideinstallaation ennalta varoittamatta ja ilman lupaa. Seinässä kohtaamani pää oli eittämättä tällainen teos, luvaton ja jo luvattomuudellaan kantaaottava.

Helsingin yliopistossa estetiikkaa tutkiva Sanna Lehtinen kirjoittaa väitöskirjassaan siitä, että taiteen tuominen julkiseen tilaan avaa suljettua taideperinnettä kaikelle kansalle ja tekee taiteesta tavoitettavampaa. Lehtinen toteaa, että taiteen yhdistyminen muihin ulkoisiin elementteihin, kuten tässä tapauksessa julkiseen tilaan ja ratikkaan, näyttäisi vaikuttavan positiivisesti taiteen ydinarvojen säilyttämiseen, kasvattamiseen ja kehittämiseen.

Taiteen on siis uudistuttava säilyttääkseen merkityksellisyytensä, tarkoitti se sitten sähkönjakokaappien koristelua tai kierrätetyistä autonikkunoista tehtyjä bussipysäkkejä. Uudistumista voi olla myös se, että julkista taidetta tarjotaan kansalaisille muutenkin kuin lukuisten laitosten ja lautakuntien läpi suodatettuna. Tullintorin pää tuskin joutui perustelemaan olemassaolonsa syytä ennakkoon.

Miksi Tullintorin kulmalla kohtaamani pää taas poistettiin seinästä niin äkkiä? Ehkä siksi, että se oli liimattu Muumimuseoon osoittavan suuntakyltin päälle, tai sitten se ei vain istunut kulttuuripääkaupungiksi pyrkivän Tampereen brändiin.