Katsellessani ruudultani kuudes tammikuuta kannattajiinsa taistelutahtoa valavaa Donald Trumpia hämmennyin. Syy ei ollut vaalijärjestelmän sivuuttaminen tai median kutsuminen kansan viholliseksi. Hämmennyin, koska ihmisjoukon lähtiessä vyörymään kohti Capitol -kukkulaa taistelutahtoa nostatti Village Peoplen YMCA -kappale.

Trump, jonka hallinto oli useaan otteeseen heikentänyt seksuaalivähemmistöjen asemaa, kajautti viimeisenä taistelulaulunaan homokulttuurin ikonisen diskohymnin.

Yhdysvalloissa on ennenkin kuultu riitasointuja poliitikan ja musiikin kohdatessa. Bruce Springsteenin Born in the USA on kansallistunnon hyväksikäytöstä varoittavasta, hallintoa kritisoivasta tekstistään huolimatta soinut monissa poliittisissa kampanjoissa.

Springsteen kielsi kappaleensa käytön kerta toisensa jälkeen, ja ehdokkaat kunnioittivat artistin tahtoa. Trump ei näin ole tehnyt. Village Peoplen, Springsteenin ja muiden vaatimukset ovat kaikuneet kuuroille korville.

Miksi Trump sitten valitsee musiikkia, jonka on perinteisesti nähty edustavan jotain aivan muuta kuin hänen politiikkaansa? Kampanjatilaisuuksissa usein soinut CCR:n Fortunate Son esimerkiksi kritisoi sitä, että rikkaiden lapset eivät joudu armeijaan. Trump, miljonäärin poika, vältti armeijan viisi kertaa. Dissonanssi on häkellyttävä.

Kyse lienee siitä, että kappaleiden sanallisella sisällöllä ei yksinkertaisesti ole väliä Trumpille tai hänen kannattajilleen. Jos kappale on tarttuva, ei haittaa, että se edustaa juuri sitä, mitä itse vastustat.

Trumpin presidenttikauden aikana on käyty keskustelua vaihtoehtoisista faktoista tai totuudenjälkeisestä politiikasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan oma hevonen voittaa.

Voit kuunnella kolumnin tästä:

Podcast: Embed