Vanhan sananlaskun mukaan suomalainen on valmis maksamaan viisikymppiä, jotta hänen naapurinsa ei saa kahtakymppiä. Tunnustan, kuulostaa houkuttelevalta. Sanonnassa on kyse toisen ihmisen mielihyvän minimoinnista. Ilkeää, mutta perisuomalaista.

Saarijärven Paavo jakoi satonsa nälkäkuoleman partaalla roikkuvan naapurinsa kanssa, mutta Runebergin fantasia ihanteellisesta suomalaisesta ei ole toteutunut. Petäjäistä Paavo kyllä saattaisi leipäänsä laittaa, mutta naapurin sijaan loppu vilja menisi visusti piiloon. Jottei vain kukaan saisi tietää, että vähän onnisti. Suomalaisella ei saa mennä hyvin. Ei naapurilla, ei itsellä.

Vuosi 2020 oli suomalaiselle ihanteellinen: kotoa ei saanut poistua, kenenkään lähelle ei saanut mennnä, ja mikä tärkeintä, kaikilla meni huonosti. Mikäli oma työpaikka lähti alta, piristi päivää naapurin Mersun vaihtuminen Fiatiin ja vanhan luokkakaverin etelänmatkan peruuntuminen.

Vahingonilolla jaksoimme hymyssä suin huhtikuuhun asti. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei pandemiasta ollakaan pääsemässä niin vain eroon. Suomalaisille uusi tunne, vahingonsuru, pääsi yllättämään itse kunkin. Kurjistelusta lähti maku. Naapurin kanssa saatettiin jopa vaihtaa pahoittelevia katseita, luvata kutsua kahville, “kunhan tämä tästä”. Vuoden edetessä kävimme yhä toivottomammiksi, ikävöiden jopa työpaikan taukohuoneiden small talkia.

Nyt, kärvistelyn jatkuttua jo lähes vuoden, on moni siirtynyt varovaiseen toiveikkuuteen. Kahvittelun uskalletaan jo odottaa tapahtuvan tulevina kuukausina. Koronavuosi oli suomalaisten yhteinen rajakokemus. Tunnelista poistutaan ystävällisempinä, myötätuntoisempina ja hymyilevämpinä. Tai sitten ei.

Voit kuunnella kolumnin tästä:

Podcast: Embed