Tampere uudistuu tällä hetkellä lähes ennennäkemättömällä määrätietoisuudella. Ratikka, Kansi, Ratina, Ranta-Tampella. Katuporan kilkatus ja paalutuskoneen jylinä kiirivät ilmassa, kun kaupunkitilaa järjestetään uudelleen, eikä hiljaisuutta ole odotettavissa lähitulevaisuudessakaan.

Edellisen kerran Tampere muuttui yhtä radikaalisti, kun puutalokaupungin tilalle nousi moderneja kerrostaloja, joissa joka perheellä oli oma vessa. Suurten uudistusten jalkoihin jää lähes aina joku. Tällä kertaa uudistusten alta ei ole kaadettu rakennuksia, hallituksia tai patsaita, vaan puita.

Kaupunkilaiset ovat viimeistään mullistusten myötä heränneet lähiluonnon tärkeyteen. Enkä nyt tarkoita lenkkipolkua tai golf-kenttää, vaan sitä luontoa, joka näkyy lähes jokaisen ikkunasta. Tarkoitan niitä puita, joiden kannoille tuotiin Hämeenkadulla kynttilöitä. Niitä puita, joiden vuoksi Armonkalliolla maalattiin työmaa-aitaan kymmenenmetrinen graffiti, joka kysyy: MISSÄ PUUT?

Kaupunki- ja katupuilla, puistoilla ja pensaikoilla on tutkitusti monia positiivisia vaikutuksia. Ne vähentävät stressiä, vaikuttavat positiivisesti mielenterveyteen ja helpottavat saasteiden ja melun aiheuttamia haittoja. Ilmastonmuutoksen tuomien helteiden ja rankkasateiden kanssa painiskeleva infrastruktuurikin hyötyy esimerkiksi puiden varjosta ja imukyvystä.

Miksi puut siis tuntuvat jäävän niin usein jalkoihin?

Syynä on useimmiten joko tila tai raha. Tiivistyvässä kaupungissa nämä kaksi asiaa tarkoittavat lähes samaa.

Tampere on Suomen muuttovoittoisimpia kaupunkeja. Jotta asumisen hinta ei kysynnän myötä nousisi pilviin, tarvitaan kasvavalle väestömäärälle asuntoja. Yhdyskuntarakenteen sisällä olevien alueiden täydennysrakentaminen on järkevämpää kuin uusien lähiöiden kaavoittaminen alueille, joilla perusinfran sijaan on metsää ja kalliota. Halu Tampereelle on kova, ja niin taloyhtiöt kuin rakennusliikkeetkin haluavat takoa, kun rauta on kuumaa, vaikka sen takia joutuisikin kaatamaan muutaman puun.

Lisääntyvän väestöpohjan liikkuminen kapealla Tampereen keskustan kannaksella vaatii myös uusia liikennejärjestelyjä. Yksityisautoilu on auttamattomasti liikaa tilaa vievä tapa liikkua, ympäristövaikutuksista puhumattakaan. Kaikki eivät mahdu autollaan keskustaan. Kaupungin panostukset joukkoliikenteeseen, pyöräilyyn ja kävelyyn taistelevat tilasta, joka ennen oli varattu autoilulle – tai puille.

Normit, suositukset ja visiot soivat harvoin samassa sävelessä.

Yhtälö on vaikea. Uusien asuntojen kerrosneliöt, torinlaidan parkkipaikat, seudulliset pääpyöräilyväylät ja oleskeluun sopivat kävely-ympäristöt kirskuvat toisiaan vasten niin kaupunginvaltuutettujen kuin torikahvittelijoidenkin puheissa. Normit, suositukset ja visiot soivat harvoin samassa sävelessä.

Silti tuntuu, että kaupunkilaisten keskuudessa vallitsee liikuttava yhdenmielisyys siitä, että niitä oman ikkunan takana, oman päivittäisen reitin varrella olevia puita ei missään tapauksessa saisi kaataa. Traagisen tilanteesta tekee se, että kukaan ei myöskään ole valmis joustamaan kadunvarren parkkipaikoistaan, leveistä kulkuväylistään tai halvemman rakentamisen tuomista tuloistaan.

Ihminen on äärimmäisen huono luopumaan saavutetuista eduistaan. Kasvavassa kaupungissa niin on kuitenkin tehtävä, tai muuten kahden järvemme välissä on lopulta vain asvalttia.

Analyysin kirjoittamiseen on käytetty lähteenä myös kaupungin ympäristösuunnittelija Jyrki Lehtimäen haastattelua.