Kun istahdin abivuonna opinto-ohjaajan toimiston penkkiin, ei minulla ollut aavistustakaan mahdollisista koulutuspoluista. Kuuntelin hämmentyneenä, kun opinto-ohjaajani pyrki vakuuttamaan minut siitä, että ihan todella tuolla keskiarvolla kannattaisi hakea korkeakouluun.

Muutamaa vuotta myöhemmin, kun pänttäsin pääsykokeisiin, avautui edessäni täysin vieras maailma. Kymmeniä sivuja täynnä sanoja, joita en ollut koskaan kuullutkaan: representaatio, diskurssi ja paradoksi.

Siinä hetkessä koulutusmahdollisuuksien tasa-arvon mahdollistajana toimi Google. Mahdollisesti toisessa elämässä apua olisi herunut hakukoneen sijaan vanhemmiltani.

Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, että hakujärjestelmä kohtelee jokaista hakijaa tasa-arvoisesti ja taustoihin katsomatta. Vain yksilön omilla kyvyillä sekä motivaatiolla on merkitystä koulutusvalintoja tehdessä.

Ei siis ole väliä, oletko matalatuloisen duunariperheen lapsi vai tuletko keskiluokkaisesta, korkeakoulutetusta perheestä. Sinulla on täysin samat mahdollisuudet kuin muillakin. Kuulostaa paperilla hyvältä.

Tästä huolimatta Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2020 julkaistusta opiskelijatutkimuksesta selviää, että lähes 80 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ovat korkeakoulutettujen vanhempien tai vanhemman jälkeläisiä. Samasta tutkimuksesta selviää myös, että vain reilu kymmenen prosenttia korkeakouluopiskelijoista tulee oman arvionsa mukaan huonosti toimeentulevasta perheestä.

Sattumaako? Enpä usko. Ehkäpä samalla, kun keskiluokkaisille ystävilleni jaettiin viikkorahaa, oli jaossa paljon muutakin.

Korkeakoulutuksen tasa-arvoisuutta tutkineen Nina Haltian mukaan koulutustaustan periytymisessä kyse on siitä, että nuori sosiaalistuu tietynlaiseen ympäristöön ja omaksuu oman perheensä arvot ja tavoitteet. Jo nuorena opitaan oma paikka maailmassa, eikä muusta välttämättä osata tai edes uskalleta haaveilla.

Se mikä on periaatteessa yhtä mahdollista kaikille, ei ole sitä käytännössä. Joillekin olosuhteet ja ympäristö antavat melkoisesti etumatkaa.

Ehkäpä samalla, kun keskiluokkaisille ystävilleni jaettiin viikkorahaa, oli jaossa paljon muutakin.

Esimerkiksi Lapsen ääni 2020 –raportissa selviää, että matalatuloisten perheiden lapsista kolmannes ei saanut koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen aikana vanhemmiltaan riittävästi tukea oppimiseen. Lähes 20 prosenttia lapsista koki myös opiskeluvälineensä puutteellisiksi. Hyvätuloisten perheiden lapsilla vastaavat luvut olivat puolet pienempiä.

Sosiologi Mari Käyhkö kertoo tutkimuksessaan, että koulutusmahdollisuuksien tasa-arvo ei poista luokan, perhetaustan ja kasvuympäristön merkitystä koulutusvalinnoissa. Eikä niiden vaikutus välttämättä poistu vielä kouluun pääsemisen jälkeenkään.

Moneen muuhun maahan verrattuna meillä Suomessa koulutuksen tasa-arvo on jo hyvin pitkällä. Kehitystä ei kuitenkaan pidä pysäyttää, sillä vielä ei ole valmista.

Lähes ilmainen koulutus, pitkä peruskoulutaival ja muut koulutuksen tasa-arvoa lisäävät rakenteet menettävät merkitystään vain, koska osa nuorista ei saa riittävästi tietoa ja tukea koulutaipaleensa eri vaiheissa.

On surullista, että koulutustaso periytyy edelleen voimakkaasti, vaikka koulutusjärjestelmämme mahdollistaisi muutoksen.

Minä – pikkupitäjästä ponnistava työläisperheen tyttö – olen esimerkki siitä, että puuttuva akateeminen tieto ja kulttuurinen pääoma saattavat toisinaan muuttaa työläistaustaisen nuoren koulutien jyrkäksi vuoristopoluksi. Polun varrella en aina osannut lukea vastaantulevia tienviittoja, tai pakata oikeita varusteita mukaan. Suurien ponnistelujen jälkeen polkuni kuitenkin johti yliopiston porteille, ja niistä sisään.

Mutta onko todellista tasa-arvoa se, että toinen suunnistaa koulutuspolulla ilman karttaa, kun toiselle annetaan ohjeet perille?