Hain hiljattain itse apua. Psykiatrinen sairaanhoitaja kehotti minua tutustumaan internetistä löytyviin stressin liikennevaloihin ja ajankäytön kellotauluun.

“Seuraavan ahdistuskohtauksen tullessa, halaa itseäsi ja muistuta, että kaikki kyllä järjestyy.” Seuraavan ahdistuskohtauksen tullessa haluaisin olla varma, että minulla on työkaluja saada se kaikki järjestymään. Mutta työkaluiksi minulle eivät riitä liikennevalot tai kellotaulu.

Ajatus palvelun porrastamisen ja digitalisoimisen takana on oikea: tarjota erilaisia hoitopolkuja erilaisiin tarpeisiin. Kysyn kuitenkin, että kuinka moni jää alimmalle tasanteelle tai lyhyemmälle polulle, koska mielenterveyden kartoituskyselystä saadut pisteet eivät yllä viemään seuraavalle portaalle? Minua huolestuttaa, että nopeudella korvataan nyt laatua. Että pistemäärillä korvataan tunteita.

Portaita ylös kipuamista varten vaaditaan voimia. Apuun hakeutuvalla opiskelijalla niitä ei ole liikaa, jos enää ollenkaan. Voimia todistella, että minä ihan oikeasti tarvitsen apua. Voimia vaatia, että ”lievällekään” ongelmalleni ei riitä kävely raittiissa ulkoilmassa. Siksi, että moni lievä on muutaman vuoden päästä vakava.

Seuraavan ahdistuskohtauksen tullessa haluaisin tuntea, että minä voin hieman paremmin. Ja muutaman seuraavan jälkeen haluaisin uskoa, että seuraavaa ei enää tule.

Miten uudistuneet mielenterveyspalvelut toimivat nyt? Lue juttu täältä.