Kesä 2021. Kuulen jatkuvasti inttitarinoita – tarinoita siitä, mitä ”poikain kanssa” on tullut tehtyä ja miten veljeys on ollut ylimmillään teltassa kymmenen asteen pakkasella. Kuuntelen mielelläni, sillä astun heinäkuussa 20 000 kohtalontoverini tavoin varusmiespalvelukseen. Oloni on ristiriitainen, mutta pohjimmiltaan tähän uniikkiin maailmaan pääseminen kuulostaa kokemuksena mielenkiintoiselta.
Armeijan asema elää suomalaisessa kulttuurissa vahvana. Vuosien varrella suosio on säilynyt, ja nykyistä järjestelmää tukee reilut 70 prosenttia suomalaisista. Ihme tämä ei ole, sillä yhtä suuri prosentti nuorista miehistä lähtee palvelusta vuosittain suorittamaan. Näin suuri osuus luo helposti paineita armeijan suorittamisesta myös heille, joille se ei paikkana välttämättä sovi.
Olen ajanut hiukseni ja istun linja-auton kyydissä matkalla kohti varuskuntaa. Takanani siilitukkaiset sällit nauravat keskenään – tuntevatkohan toisensa jo etukäteen? Muutaman pysäkin jälkeen bussin jokaisella penkillä istuu tuleva alokas. Nauru yltyy, mutta itse tuijottelen vain ulos ikkunasta.
Armeija ei ole ympäristönä kaikille sopiva. Vuosittain noin viidesosa alokkaista keskeyttää palveluksen. Vaikka keskeyttäminen on yleistä, on armeijan käyminen loppuun yleisempää. Mikäli omassa lähipiirissä kaikki ovat suorittaneet palveluksen loppuun, voi keskeytyksestä kertominen olla hankala paikka.
Hankalaa on myös käsitellä ajatusta omasta keskeytyksestä. Vähintään puolen vuoden reissua varten on valmistauduttu henkisesti hyvin pitkään. Elämä on järjestetty Puolustusvoimien aikataululle sopivaksi. Muutokseen tottuminen on hidasta, joten yllättäen saatu tieto siitä, että palvelus onkin keskeytettävä, laittaa elämän helposti sekaisin.
Palaan lääkärin puheilta tupaani. Yhteistä matkaa on takana vasta viikko, mutta tupakavereista on muodostumassa tiivis porukka. Nyt tiedän, etten pääse ikinä tähän porukkaan mukaan, sillä olen juuri saanut lääkäriltä kehotuksen kahden vuoden lykkäyksestä. Kun päätös varmistuu, palautan varusteeni, hyvästelen uudet toverini ja astun bussiin, joka vie minut takaisin vanhaan elämääni.
Todennäköisesti jokainen armeijan keskeyttänyt joutuu asiasta kertomaan elämänsä varrella monissa tilanteissa, halusi tai ei.
Puolustusvoimien mukaan harvinaista ei ole se, että keskeytys johtuu raportoimattomasta fyysisestä vaivasta tai lapsuudessa koetusta henkisestä väkivallasta. Mikäli nämä eivät ole aiheuttaneet siviilielämässä ongelmia, saattaa vaikutus suorituskykyyn ääriolosuhteissa yllättää. Oman rajallisuutensa kohtaaminen voi olla iso pala nieltäväksi, ja keskeyttämiseen liittyvät epäonnistumisen tunteet saattavat erityisesti mielenterveysongelmista kärsiville tulla pahaan paikkaan.
Olen onnekkaassa asemassa, sillä omassa kaveripiirissäni ei armeijan suorittamista pidetä suuressa arvossa. Pystyn kertomaan keskeytyksestä ilman pelkoa ilkeistä kommenteista tai ulkopuolisuuden tunteesta. Sydäntäni lämmittää, kun paluuni otetaan iloiten vastaan. Silti takaraivossani vaivaa ajatus niistä tulevista tilanteista, joissa joudun keskeytyksestä kertomaan, eikä vastaanotto olekaan yhtä suopea.
Todennäköisesti jokainen armeijan keskeyttänyt joutuu asiasta kertomaan elämänsä varrella monissa tilanteissa, halusi tai ei. Varusmiespalveluksen rooli suomalaisessa kulttuurissa on niin merkittävä, että aihe nousee usein esiin small talk -tilanteissa – huolimatta siitä onko se sosiaalisesti sopiva. Työhaastattelussa palveluksesta kysyminen on lailla kielletty, mutta sillä tuskin on merkitystä, mikäli asia sattuu puheeksi. Tämä voi asettaa ikävään tilanteeseen ihmisen, joka palvelusta ei ole käynyt.
Niin kauan kuin varusmiespalveluksen suorittamattomuus on poikkeus, joutuvat vapautetut selittelemään syitä sille, miksi palvelus on välistä jäänyt.
Itse olen selvinnyt vähällä, mutta joka vuosi keskeytystarinoita syntyy viisi tuhatta. Näiden joukosta löytyy varmasti kurjempiakin kohtaloita.
Jutussa on hyödynnetty Puolustusvoimien tilastoja sekä keskustelua sosiologian tutkija Anni Ojajärven kanssa.