Joukko ihmisiä kieppuu lavalla. Jokainen pitää kädessään köydenpätkää, ja äkkiä he alkavat kiertyä ringiksi yhden ympärille. Näyttelijä lakoaa lavalle muiden tuijottaessa intensiivisesti. Kuuluu huuto.
– Minä olen Prospero! Minä olen valtio!
Sitten kuuluu hihitystä ja roolit putoavat hetkeksi. Yksi kohtaus on taas harjoiteltu.
Teatterissa asuu kaaos. Jokaista aistia kutitellaan ja pyritään luomaan katsojalle elämys. Teatterin ilta on täynnä ääniä ja liikettä. Hetkeksi lava täyttyy naurusta, huudosta ja lentelevästä rekvisiitasta.
Näin ainakin Tampereen Tukkateatterissa.
Ohjaaja, puvustaja, jokapaikanhöylä Anne Karema kuuluu myös teatterin hallitukseen, joten hänellä on painavaa sanottavaa koronan vaikutuksista teatteriin. Etenkin talous on ottanut kovia osumia, koska lipputuloja ei ole. Osa näytöksistä peruttiin, osa esityksistä pidettiin kymmenelle hengelle. Enempää väkeä ei saanut tulla katsomoon ja siitäkin kymmenestä yhden paikan vei järjestäjä.
Lavalla pärjätään kyllä
Toisaalta näyttelijät eivät tuntuneet olevan moksiskaan moisesta järjestelystä. Harrastajateatterissa monet tekevät teatteria silkasta intohimosta, joten pelkkä lavalle kipuaminen oli heille voitto. Teatterin uusimpiin tulokkaisiin lukeutuva Senja Veijalainen aloitti harrastuksen koronaolosuhteissa. Hänestä rajattu yleisö tuntui jopa mukavalta.
– Jännitti niin paljon muutenkin, että oli kivaa, että ihmisiä oli vähän, Veijalainen kertoo.
Hetken kaikki kuitenkin oli kiinni. Teatterin säännöllisen epäsäännöllinen luonne helpotti monia teatterin tekijöitä. Produktioita tulee ja menee omassa tahdissa, uuteen produktioon voi hypätä pienen katkon jälkeen. Näin korona loi monille jopa luonnollisen ja ehkä kaivatun tauon harrastukseen.
Annu Hakala kertoo pitäneensä viisi vuotta taukoa teatterista. Hakala rupattelee leppoisasti itsestään ja harrastuksestaan, kunnes Kareman kantava ääni komentaa hänet viimein takaisin lavalle.
Taukojen kepeä vitsailu vaihtuu kuin veitsellä leikaten vakavaan tekemiseen lavalla. Lavalle taiotaan moniulotteinen äänimaailma sähkökitaran ja äänimaljan avulla. Näyttelijät pudottelevat painavia, dramaattisia repliikkejä. Liikehdintä on yksityiskohtaista tanssia, jonka koreografia kantaa kohtausten alusta loppuun.
Mitä tulevaisuudessa?
Teatterin toiminnan on pelastanut opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämä korona-apuraha. Sen turvin teatteri jatkaa toimintaansa entiseen malliin. Epäreilulta tilanne silti tuntuu. Kareman mielestä teattereissa on noudatettu turvallisuusohjeita erityisen tarkasti ja silti rajoitukset ovat olleet kohtuuttomia.
– Kulttuuri on nähty oikeana synninpesänä.
Korona on iskenyt voimakkaasti teatterin peruselementteihin. Ilmeet peittyvät maskin alle ja turvavälit estävät kontaktin. Paljon kosketusta vaativien kohtausten harjoittelua on jouduttu lykkäämään turvallisuussyistä.
– Tämä on asia, jonka huomaan muuttuneen merkittävästi koronan jälkeen. Meillä on täällä intiimi, pieni tila, ja ennen näyttelijät olivat lähes yleisön sylissä. Nyt jos näyttelijät tulevat lavan etureunaan, tuntuu, että he ovat liian lähellä.
Teatterin ovi käy tiuhaan koko illan ajan. Aluksi lavalla häärii vain kaksi näyttelijää, mutta lopuksi lavalla seisoo seitsemän hahmoa. Illalla ovesta porhaltaa myös näytelmän kokenut tuottaja Kaisa Vuorinen. Hän on työskennellyt pitkään teatterin mainonnan ja organisoinnin parissa.
– Nyt koronasta tiedottamiseen on pitänyt käyttää tosi paljon energiaa.
Vuorisesta näkymät ovat kuitenkin toistaiseksi hyvät. Tuottajan tyynellä auktoriteetilla se on helppo uskoa.
Lavalla tarkkaan luotu illuusio napsahtaa kerta toisensa jälkeen ohjaajan tiukkaan huutoon illan mittaan. Esiintyjät ja ohjaaja käyvät loputonta dialogia kohtausten välillä. Koko näytelmän valmistuminen on yhtä neuvottelua.
Intensiivinen tunnelma pysyy yllä koko kolmen tunnin harjoitukset. Näyttelijät vaihtuvat lavalla ja tauot rytmittävät iltaa. Kukin pitää huolta omasta osuudestaan.
Ehkä taukojen, kaaoksen ja epävarmuuden sietäminen on niin olennainen osa teatteria, että se ei koronan aiheuttamanakaan ne voi hetkauttaa alaa.
