Kun Googlen kuvahakuun kirjoittaa rakkaus, saa tulokseksi kuvia, joissa mies- ja naisoletettu pitävät toisiaan kädestä, suutelevat tai halaavat. Samankaltaisia hakutuloksia näkee sanoilla love, kärlek tai armastus. Hakusanalla amor löytää lisäksi jousen kanssa lenteleviä enkeleitä.

Normatiivinen käsitys rakkaudesta istuu yhä tiukassa. Se leijailee ympärillämme näkymättömissä, kunnes oma tapa rakastaa törmää siihen kuin seinään.

Vaikka elämänmittainen yksiavioinen eli monogaaminen heterosuhde ja sen ympärille rakennettu ydinperhe ovat ihmiskunnan historiassa varsin uusia malleja, suhtaudutaan niihin monesti melko ehdottomasti. Tasa-arvoista avioliittolakia vastustava Aito avioliitto –aloite keräsi 106 195 kannattajaa argumentoiden “lapsien oikeudella isään ja äitiin”, vaikka neljäsosa suomalaisista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä.

Vuonna 2020 suomalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa 93 prosenttia rooleista oli valkoisia cis-heteroita. Cis-sukupuolisilla tarkoitetaan niitä, jotka kokevat syntymässä määritellyn sukupuolen omakseen. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia näkyi rooleissa vain  1,6 prosentin verran.

Väitän, että myös ei-monogaamisten suhdemuotojen representaatio on vajavaista. Näkymättömiin taitavat jäädä niin ikään aromanttiset ihmiset, eli he, jotka eivät koe romanttista vetovoimaa ollenkaan.

Representaatiot muovaavat käsityksiämme todellisuudesta, joten on vaarallista, jos jotkin ihmiset jäävät kokonaan sen ulkopuolelle tai kuvaukset heistä perustuvat pelkästään stereotypioihin.

Lisäämällä representaatioita erilaisista rakkauskäsityksistä voimme auttaa ihmisiä myös ymmärtämään itseään. Kaikki ihmiset eivät koe romanttista rakkautta. Jotkut muodostavat syviä, ystävän rakkauteen perustuvia platonisia suhteita. Osa rakastaa romanttisesti useaa ihmistä samaan aikaan. Toisten rakastuminen ei katso sukupuolta. Tapoja rakastaa ja rakastua on yhtä paljon kuin meitä ihmisiä.

Rakkauden pitäisi olla inhimillisistä iloista suurimpia.

Kun moninaiset kokemukset jäävät yhteiskunnassa näkymättömiin, niitä ei osata yksilötasollakaan tunnistaa tai käsitellä. Pahimmillaan niistä koetaan syyllisyyttä ja häpeää, vaikka rakkauden pitäisi olla inhimillisistä iloista suurimpia.

Moninaisuutta huonosti sietävä ympäristö aiheuttaa ongelmia vähemmistöjen edustajille. Sisäistämme lapsesta lähtien ympäristömme normeja ja asenteita. Osa niistä voi kohdistua vihamielisesti omaan identiteettiin. Sisäistetty homofobia aiheuttaa todistetusti mielenterveydellisiä ongelmia seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille ja vaikeuttaa heidän rakkaussuhteitaan.

Silloinkin, kun on sinut itsensä kanssa, normatiivisessa ympäristössä syrjinnän pelko voi ilmentyä vähemmistöstressinä. Se tarkoittaa, että jatkuva varuillaanolo johtaa krooniseen stressiin, mikä suurentaa myös fyysisen sairastumisen riskiä.

Kapean rakkauskäsityksen purkaminen hyödyttäisi vähemmistöjä siis varsin konkreettisesti vähentämällä riskiä henkiseen ja fyysiseen pahoinvointiin.

Se ei olisi kuitenkaan ainoa hyöty. Väitän, että ihmissuhdeanarkian ajatus suhteiden sopimuksellisuudesta olisi terve lähtökohta myös näennäisesti normatiivisissa suhteissa eläville.

On vahingollista olettaa, että suhteiden osapuolilla on samat ennakkokäsitykset rakkaudesta ja he ovat valmiita täyttämään ne.

Rakkaus on valtava voimavara, motivaation lähde ja maailmanparantaja, joka on kummastuttanut ihmisiä intensiteetillään läpi koko lajimme historian. Sen rajaaminen vain tietylle ryhmälle kuuluvaksi on ihmisoikeusrikos.