Ahmin Joonas Neuvosen ohjaaman Lost Boys -elokuvan heti, kun se noin vuosi sitten julkaistiin. Joonas matkustaa dokumentissa Kambodžaan selvittämään, mitä hänen ystävälleen Janille on tapahtunut. Hän löytää tuttavansa Antin naapurivaltio Thaimaasta.
Antti kertoo nähneensä Kambodžassa Janin elottoman ruumin ja on varma siitä, valtio vakoilee hänen jokaista liikettään. Ihmettelen Antin sekavia puheita. Lopulta ymmärrän, että hän on päihteiden aiheuttamassa psykoositilassa.
Lost Boys viehättää minua siksi, että se esittelee niin peiteltyä ilmiötä. Huumeiden huurtamat videopätkät ja yöelämä Kaakkois-Aasiassa eivät perustu väsyneisiin stereotypioihin, vaan oikeaan maailmaan. Elokuva ei pyri olemaan muuta kuin se on, eli hahmojensa todellisuuden kuvaaja.
Huumeisiin liittyvä stigma elää Suomessa voimakkaana verrattuna muihin riippuvuuksiin ja mielenterveysongelmiin. Huumeita käyttävä henkilö on karsastetuin naapuri suomalaisten keskuudessa. Vuoden 2019 mielenterveysbarometrin mukaan jopa henkirikoksesta tuomittua pidettiin tervetulleempana omalle asuinalueelle.
Ei ihme, sillä leimautuminen on tehty varsin helpoksi. Huumeiden käyttö, hallussapito ja myynti on määritelty rikoksiksi. Mediassa myös mässäillään stigmaa pönkittävillä termeillä, kuten narkkari ja huumehelvetti.
Humaania päihdepolitiikkaa ry:n edustajien mielestä olennainen syy aiheen vierastamiselle on tuntemattoman pelko. Huumeiden käyttö koetaan kaukaisena ilmiönä, ja käsitykset perustuvat kaduilla näkyvään ongelmakäyttöön. Moni pitää huumeriippuvaista hyödyttömänä yhteiskunnan jäsenenä vailla ihmisarvoa.
Ihminen on aina muutakin kuin hänen käyttämänsä aineet.
Vaikka Lost Boys kohauttaa karuudellaan, se näyttää vain yhden puolen huumeiden käytöstä. Keskustelu aiheesta on silti yleensä stereotypioiden värittämää, eikä käytön kieltävälle politiikalle ei tunnu löytyvän mitään järkeviä perusteita.
Suurin osa huumeita käyttävistä henkilöistä on THL:n mukaan satunnais- ja viihdekäyttäjiä, joilla käyttö ei ole muodostunut ongelmaksi. Omasta käytöstä on kuitenkin mahdotonta puhua julkisesti ilman vaaraa työpaikan menettämisestä tai sille altistavasta huumausainerikosmerkinnästä.
Käytön rangaistavuus on haitallista myös huumeongelmaisille. Kieltolaki ei onnistu vähentämään haittoja ja se nostaa kynnystä hakea apua holtittomaan käyttöön. Huumausaineisiin on kuollut viime vuosina enemmän suomalaisia kuin koskaan aiemmin, ja huumeet ovat alle 40-vuotiaiden miesten toiseksi yleisin kuolinsyy.
Nykytilanne estää myös huumeiden valvotun käyttämisen, eikä aineiden turvallisuutta ole mahdollista testata. Kaikenlaisen käytön piilottelu negatiivisten seurausten pelossa ei hyödytä ketään.
Yli 40 prosenttia nuorista aikuisista on käyttänyt jotain huumausainetta ja kaikista suomalaisista lähes miljoona, kertoo THL:n huumekysely. Huumeiden käyttö ei kuulu ainoastaan marginaalisen ihmisryhmän piiriin, vaan se on kaikki sosiaaliluokat läpäisevä, moninainen ilmiö. On typeryyttä sulkea tältä silmänsä.
Toinen ongelma on se, miten huumeita käyttävistä henkilöistä puhutaan. Narkomaani-sana on leimaava ja se toiseuttaa käyttäjiä. Mediassa sivuutetaan usein yksilöt ja erilaiset käyttötavat. Ihminen on aina muutakin kuin hänen käyttämänsä aineet.
Muutos nykytilanteeseen ei tapahdu ainoastaan puheen ja sääntelyn keinoin, vaan päihdehoitoon ja ehkäisevään työhön on suunnattava rahaa. HPP ry:n mukaan pitkäaikaista hoitoa ei ole saatavilla julkisella puolella lainkaan, avohoidon määrää on lisätty, pitkiä maksusitoumuksia on vaikea saada kunnasta riippuen ja katkolle pääsyä voi joutua odottamaan viikkoja. Kuntien päihdehuollon resursseja on silti vähennetty jopa 30 prosenttia kuluneen 10 vuoden aikana.
Yhteiskunnassa vallitsevat asenteet eivät herätä toivoa siitä, että toimia stigman lieventämiseksi alettaisiin toteuttaa. Eduskunta on haluton muuttamaan nykypolitiikan suuntaa, sillä se pelkää lähettävänsä viestin huumemyönteisyydestä.
Huumehaittojen vähentäminen käytön dekriminalisoinnilla herättää ymmärrettävästi huolta. Pelkoa, kuten muitakaan tunteita, ei tarvitse kieltää. Syistä niiden taustalla ja omasta tavasta reagoida voi kuitenkin ottaa vastuun. Tiedon kartuttaminen on tunnetusti hyvä tapa miedontaa äärimmäisiä mielipiteitä.
Tällä hetkellä rankaisemme ihmisiä huumeiden käytöstä siksi, että hoito ei ole kunnossa. On myös vaikea ymmärtää, miksi turvaudumme kieltämiseen, kun kyse on aikuisista ihmisistä. Nykyisestä kieltolaista päätettiin 50 vuotta sitten. Voisi olla aika vaihtaa strategiaa.
Huumevastaisuuden ainoa vaihtoehto ei ole kokeiluun kannustaminen. Mahdollista on myös neutraalin polun valitseminen.
Jutun tekemisessä on hyödynnetty THL:n tutkija Pekka Hakkaraisen sekä Humaania päihdepolitiikkaa ry:n edustaja Janne Nahkurin ja Timo Pasasen haastatteluja.