Kesken keskustelun kurkkua alkaa kuristaa, kainalot hikeentyvät ja katse harhailee. Jokin on pielessä, mutta on vaikea sanoa selkeästi, mikä. Muille saatat olosta kysyttäessä vastata vain sanalla “ahdistaa”.

Ahdistuksen takana kuitenkin piilee lähes aina lukuisia eri tunteita, jotka kaikki jylläävät eri puolilla kehoa. Tunteita voi toki yrittää peittää – mutta yleisesti ottaen se ei ole ekonominen ratkaisu, sillä jossain vaiheessa patoumat kasvavat liian suuriksi ja sitä luhistuu niiden alle odottamatta.

Tarvitsemme lisää turvallista tilaa tuntemista varten.

Tämä voisi toki tarkoittaa hattaraisin pastellisävyin sisustettuja pehmounelmia, ja ”vihahuoneita”, joissa luvan kanssa rikotaan astioita, onkin jo olemassa. Mutta konkretiasta viis, ennen kaikkea turvallisuudentunne syntyy muiden ihmisten avulla.

Etsimme ympäriltämme jatkuvasti signaaleja siitä, että kaikki on hyvin. Moni saattaa pelästyä muiden avoimia tunteenpurkauksia, minkä vuoksi usein turvaudumme toistemme tyynnyttelyyn.

Unelmoin kuitenkin siitä, että rauhoittelun sijaan voisimme kannustaa toisiamme tuntemaan tunteemme kunnolla, loppuun asti ja lujaa. Itse tuntemisen prosessi voi näyttää erilaiselta jokaisen kohdalla, ja tärkeintä on että mitään ei (yleisesti hyväksyttyjen normien raameissa) pidetä outona tai tuomita. Turvallinen ja ennakkoluuloista vapaa tila on, usko tai älä, meistä jokaisen ulottuvissa.