Olen tuntenut elämäni aikana paljon epämääräistä pahaa oloa, jota on ollut helppo kutsua ahdistukseksi. Jos kohtaat minut jossain, et todennäköisesti huomaa tätä päällepäin. Olen sosiaalinen, nauravainen ja pidän esiintymisestä erilaisissa tilanteissa, vaikka tunnistaudun myös introvertiksi.

Käänteentekevä oivallus itselleni on ollut se, että ahdistus ei ole itseasiassa tunne. Se on kimppu tunteita. Viime vuosina olen tullut tietoiseksi siitä, että yksi osaa pahaa oloa on ollut määrittämätön häpeän tunne.

Terapeutti Miia Moision mukaan on tavallista, että häpeä voi jäädä tunnistamatta. Esimerkiksi riittämättömyyden tunteen kuvaaminen on yleisempää kuin häpeästä puhuminen, vaikka taustalla vaikuttaisi nimenomaan häpeän tunne.

Moisio kuvaa tuoreessa tietokirjassaan häpeästä, kuinka eri sukupolvet siirtävät omia kipujaan eteenpäin. Olen todennut kantavani ylisukupuolista häpeää, jota olen nyt alkanut työstää. Usein häpeää siirtäville asioille ei ole edes sanoja. Aiempien sukupolvien kokemukset ovat välittyneet tavoissa toimia ja kohdella itseään.

Olen esimerkiksi lapsena kuullut läheisen aikuisen kuvaavan toistuvasti kokevansa itsensä huonommaksi kuin muut. Tuolloin omaksuin ajatuksen, että minussakin täytyy olla jotain vikaa. Uskon tämän olevan yksittäinen kuvaus tavasta, jolla sukupolvien ajan kulkenut häpeän kokemus voi siirtyä eteenpäin.

Ylisukupolvinen häpeä tuntuu siltä kuin kantaisi toisen ihmisen raskasta reppua selässään, mutta ei tarkalleen tiedä, mistä reppu on selkään ilmestynyt. Häpeän käsittelyssä keho tai tunteet eivät aina pysy samassa rytmissä järjen kanssa.

Puhuminen häpeästä on auttanut minua sen purkamisessa. Vaikeinta ovat olleet asiat, joista olen aluksi oppinut olemaan puhumatta. Mikä voisikaan lisätä häpeää enemmän kuin jonkin vaikean elämäntilanteen salaaminen? Häpeä on tuolloin kuin tahrannut minäkokemukseni ulkopuolisuuden tunteen kautta.

Myöhemmin olen toiminut jopa puhumisen lähettiläänä. Samalla olen kokenut tärkeäksi löytää keskitie puhumisen ja toisaalta ylikuormittavan analysoinnin välillä.

Häpeän tutkiminen on opettanut minulle, että meissä elää samaan aikaan monia puolia. Voin olla itsevarma ja silti kantaa epämääräistä häpeää.

Häpeätutkija Ben Malinen kuvaa väitöskirjassaan, että joidenkin ihmisten kohdalla häpeästä voi tulla osa minäkuvaa. Toiset taas voivat siirtää häpeän tunteen itsensä ulkopuolelle etsimällä häpeälle syitä muista ihmisistä tai olosuhteista.

Olen itse reagoinut häpeään molemmilla tavoilla. Joissain tilanteissa olen äärettömän ankara itseäni kohtaan. Toisinaan olen huomannut etsiväni syyllistä ulkopuolelta.

Tunnistamaton häpeän tunne on voinut kestää myös pitkään ja saada minut unohtamaan omat tarpeeni. Tämä on luonut esimerkiksi avuttomuuden kokemuksen tai estänyt minua suremasta menetyksiä sekä tunnistamasta omia rajojani. Työstämätön häpeä on jarruttanut myös omien unelmieni tunnistamista ja tavoittelua.

Häpeä näkyy kehossani ylivirittyneisyytenä ja sisäisenä tunteena siitä, että olisi omana itsenään jotenkin viallinen tai ulkopuolinen. Tämä tuntuu olevan yhteydessä myös taipumukseeni kokea turhaa syyllisyyttä. Uskon, että sisäistetty häpeä on ollut äärimmäisessä stressitilanteessa vaikuttamassa jopa toimintakykyni lamaantumiseen.

Tutkijat Eero Rechardt ja Pentti Ikonen ovat esittäneet, että häpeän aiheuttamaan itsen piilottamiseen liittyy eräänlainen toivon paradoksi. Tämä tarkoittaa ajatusta siitä, että mikäli luopuu osasta itseään sellaisena kuin on, saa kenties säilytettyä toisten ihmisten hyväksynnän.

Ei liene yllättävää, että myös tämän tekstin kirjoittaminen on herättänyt häpeää. Monta kertaa sormeni ovat seilanneet näppäimistöllä muodostaen sanoja lauseiksi vain hetken päästä ne poistaakseni. Saanko paljastaa näitä asioita itsestäni? Pitäisikö minun olla kirjoittamatta, jotta kukaan ei voisi pahoittaa mieltään?

Uskon olleeni jo lapsena herkkä kokemaan häpeää esimerkiksi, jos innostukseni ei ole tullut kuulluksi tai rohkeutta tehdä omia valintoja ei ole syystä tai toisesta tuettu. Tämän tekstin kautta tarkoitukseni ei kuitenkaan ole etsiä syyllisiä. Haluan kirjoittamalla häpeästä esittää havaintojani, joiden ymmärtäminen on auttanut minua eteenpäin omassa elämässäni.

Yhdysvaltalaisen häpeätutkija Bréne Brownin tutkimus esittää, että empatia auttaa purkamaan häpeää vastakkaisena kokemuksena. Empatiaan liittyy myös yhteyden kokemuksen vahvistuminen. Tutkimuksen mukaan myös itsemyötätunnon harjoittamisen koettiin tukevan häpeästä toipumista.

Häpeän tutkiminen on opettanut minulle, että meissä elää samaan aikaan monia puolia. Voin olla itsevarma ja silti kantaa epämääräistä häpeää. Eri puolet vain aktivoituvat eri tilanteissa.

Terapeutti Miia Moisio käyttää tietokirjassaan sisäisen lapsen sekä vastuullisen vanhemman käsitteitä. Hänen mukaansa meissä kaikissa on sisäistettynä se pieni lapsi, joka joskus olimme. Tämän rinnalla meissä elää sisäinen vanhempi, joka voi puhua meille ankarallakin äänellä. Sisäistä vanhemmuutta tarkastelemalla voimme oppia puhumaan itsellemme entistä lempeämmin.

Olen harjoitellut itseni puolella olemista häpeän vastavoimana. Toruessani itseäni pohdin, onko reaktioni kohtuuttoman voimakas. Herätessäni yöllä pohtimaan ankaria odotuksia itseäni kohtaan, sanon mielessäni: “Et voi ratkaista tätä asiaa nyt. Olen puolellasi, joten koita jatkaa unia.”

Usein yritän antaa häpeän tunteen olla ja vähitellen hellittää otettaan. Jo pelkkä häpeän tiedostaminen auttaa tunteen käsittelyssä. Välillä tarvitaan aktiivisia toimia, kuten itsensä puolustamista, jotta tunne omalla puolella olemisesta voi vahvistua. Itsen huono kohtelu sen sijaan aktivoi tunteen häpeästä. Uskon tämän johtuvan siitä, että itseni hylkäämällä annan minussa eläville häpeäuskomuksille vallan määrittää minuuttani ja toimintaani.

Pitkään vastustin itseni tukemista, koska itseni kritisointi oli tuttua ja siten helpompaa. Minun piti ylikuormittua useasti, jotta pääsin pelkistä oivalluksista konkretian tasolle häpeän työstämisessä. Kun menetin jopa toimintakykyni, oli minun tehtävä muutos. Tunnistin häpeän merkityksen elämässäni ja oivalsin, että itseni tukeminen vähentää myös häpeää. Sen vuoksi en aio enää hylätä itseäni.

Jutussa on käytetty lähteenä myös terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moision haastattelua sekä tietokirjaa Häpeästä valoon (Kustannusosakeyhtiö Otava 2021).