Tuo mitä juuri teit, oli täyttä paskaa.  

Näin kommentoi eräs opettaja näyttelemistäni varhaisnuoruudessani. En varsinaisesti traumatisoitunut hänen opetuksestaan, mutta kokemukset jäivät kehooni ja itsetuntooni. Ymmärsin, että jokin hänen tavassaan opettaa oli pielessä.

Tuolloin en osannut sanoittaa kokemusmaailmaani ja tunteitani riittävän hyvin. Onneksi nykyään osaan. Lisäksi olen koulutukseltani opettaja. Minulla on kymmenen vuoden kokemus opettamisesta lapsista aikuisiin, erilaissa instituutioissa ja ympäristöissä. Olen päässyt pohtimaan paljon opetusfilosofisia kysymyksiä. Millainen on hyvä opettaja? Entä millainen on ihanteellinen oppimistilanne?

Oma opetusfilosofiani pohjautuu brasilialaisen kasvatusfilosofi Paulo Freiren näkemyksiin. Freiren mukaan oppiminen on hedelmällisintä silloin, kun pedagogi on luonut turvallisen tilan oppimiselle. Lähtökohtana on, että opettaja ei ole kaikkitietävä yksilö tai statukseltaan opiskelijan yläpuolella, vaan opettaja-oppilas -suhde on tasa-arvoinen. Molemmat oppivat toisiltaan.

Tällaisen turvallisen oppimistilan luominen ei ole itsestäänselvyys taideinstituutioissa. Luovien alojen johtamiskulttuuria tutkinut Niina Koivunen toteaa Helsingin Sanomissa, että musiikin, teatterin ja tanssin aloilla opettajat kasvattavat nuoria toimintakulttuuriin, jossa ihannoidaan menestyjiä. Tämä johtaa vallan käytön epätasapainoon johtajien ja alaisten välillä.

Jokin taidealojen opetuksessa ei ole niin kuin pitäisi. Toki hyviäkin opettajia löytyy ja yhdenvertaisuutta edistäviä uudistuksia halutaan tehdä – riippuen eri taidemuodoista.

Onneksi Me too -liike on aloittanut keskustelun taidealoilla vallinneesta vallankäytöstä ja häirinnästä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti teatteriohjaaja Veijo Baltzarin rikollisen toiminnan. Baltzarin tapaa toimia opettajana ja ohjaajana oli kyseenalaistettu jo monta vuotta aiemmin HUMAK-ammattikorkeakoulun laatimassa raportissa. Lehtijuttu tuntui helpottavalta, sillä Baltzar oli vilissyt pelottavan usein käymissäni keskusteluissa, joita olin käynyt teatterialan työntekijöiden ja harrastajien kanssa.

Myös Ylen juttu paljasti elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen kyseenalaiset ohjausmetodit. Musiikin saralla toimittaja Sonja Saarikoski herätti keskustelua Imagessa julkaistulla esseellään, jossa käsiteltiin klassiseen musiikkiin liittyvää häirintää ja vallankäyttöä.

Nyt jatkan tätä keskustelua ja kysyn, mistä nämä taidepedagogiikan vinoumat oikein johtuvat? Omien kokemusteni perusteella olen varma, että nuo pedagogiset vinoumat ovat yhteydessä taiteilijuuden neromyyttiin.

Kotimaisten kielten keskus määrittelee neron käsitteenä poikkeuksellisen lahjakkaaksi, älykkääksi ja luovaksi ihmiseksi, ja hän toimii usein jollakin tieteen tai taiteen alalla. Olen huomannut, että nykyään taidealalla puhutaan enemmän poikkeuksellisesta lahjakkuudesta nerouden sijaan. Elääkö neromyytti edelleen tällaisessa kulttuurissa, jossa lahjakkuutta ihannoidaan?

Pelkästään taideinstituutioiden rakenteissa tällainen nerouden myytti saattaa elää esimerkiksi siten, että henkilöstön taiteellista osaamista arvostetaan erityisen paljon. Tutkija Marja-Leena Juntusen mukaan taideinstituutioissa arvostetaan usein taiteellista osaamista enemmän kuin pedagogisia taitoja. Myös tutkija Anna Anttila julkaisussaan toteaa, että Suomessa taideinstituutioiden johtajavalinnat voivat perustua taiteellisiin ansioihin, jolloin taiteen laadun arvostus voittaa johtamistaidot ja -osaamisen.

Taideinstituutioissa arvostetaan usein taiteellista osaamista enemmän kuin pedagogisia taitoja.

Näyttelijä Ville Virtanen puhuu Helsingin Sanomissa omista kokemuksistaan opiskelijana teatterikorkeakoulussa, jossa tuolloin opetti Jouko Turkka. Turkan oppilaana Virtanen koki opettajan vallan väärinkäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Virtanen puhuu osuvasti mustasta pedagogiikasta, jossa kärsimys kuuluu olennaisesti taiteen opiskeluun. Tarkoitus pyhittää keinot, sillä taide on tärkeämpää kuin ihmisyys. Musta pedagogiikka antaa oikeutuksen opettajalle käyttää valtaa haluamallaan tavalla. Näyttelijän kuuluukin kärsiä, jotta taiteellinen lopputulos olisi mahdollisimman hyvä, täydellisyyttä hipova.

Vaikka Turkka ei olekaan enää Teatterikorkeakoulun vallankahvassa, onko kuitenkin mahdollista, että nerouden ja Turkan kaltaisten opettajien perintö elää jollain tavalla rakenteissa ja opetuskulttuurissa, jopa tiedostamattomana?

Avain opetuskulttuurin muutokseen on löydyttävä, jotta mustan pedagogiikan varjo saadaan häivytettyä. Vahvoja persoonia löytyy taiteen parista. Välttämättä ratkaisu opetuskulttuurin muuttamiseksi ei piile ainoastaan siinä, että nostamme vain vuorotellen tarkastelun alle yksittäisiä henkilöitä. Tarvitaan avointa keskustelua ja rakenteiden ravistelua.

Entä kumpaa arvostamme enemmän: taidetta vai ihmisyyttä? Minä valitsen ihmisyyden.