Kärsimys on viihdyttänyt ja kiihdyttänyt meitä kautta aikojen. Kun aiemmin lajitoverimme katselivat hirttotapahtumia toreilla olutta nautiskellen, kulutamme me nyt tosirikoksista kertovia true crime -podcasteja iltapalan ääressä. Muiden kohtaloiden rahastamisesta on tullut viime vuosina miljoonabisnes, jossa jokainen verilöyly ja raiskaus on ehtaa rahaa ja riistaa mediamarkkinoilla.
Luulisi meidän saavan tarpeeksemme kaikesta pahasta ja julmasta, kun käsissämme on koko maailman tuskat lukemattomien uutispalvelujen ansiosta. Uutiset eivät kuitenkaan riitä, vaan pienessä Suomessakin on perustettu useita kymmeniä murhapodcasteja kertomaan raa’at, eksoottiset ja häiritsevät keinot tehdä väkivaltaa.
Eikö toisen arvokas elämä ja rauha merkitsekään meille enää mitään, kun tullaan kiinnostavan rikosmysteerin apajille?
Oikeuspsykiatri Hannu Lauerman mukaan väkivalta on voimakas ja vireystilaa nostava elämys, joka toimii vastakohtana arjelle. Reaktio on syntynyt evoluution tuotteena, kun vireyspiikki on auttanut toimimaan vaaratilanteessa.
Mediatutkimusten mukaan utelias yleisö viehättyy erityisesti rikosten käsittämättömyydestä, voimakkaista tunteista sekä tietenkin kuolemasta.
Reaktio on tietysti luonnollinen, emmekä voi mitään uteliaisuudellemme. Herää silti kysymys, olemmeko nykyajan länsimaissa jo niin kaukana inhimillisestä kärsimyksestä, että janoamme jatkuvasti viihdettä hirveistä ja epäoikeudenmukaisista tapahtumista toisten kustannuksella.
Mielestäni nykysivistyksen kehdossamme jatkuva barbarianhakuisuus ja tirkistely ovat ellottavaa uhrin hyväksikäyttöä ja väkivaltakulttuurin glorifioimista. Empatiaa tunteva terve ihminen ei koe väkivaltaa tai varsinkaan seksuaalista väkivaltaa tarpeellisena ja nautinnollisena lisämausteena jännäriin tai draamaan.
Joka kolmas nainen maailmassa kokee elämänsä aikana väkivaltaa, ja joka neljäs nainen kokee lähisuhdeväkivaltaa jo alle 24-vuotiaana. Suomessa joka viides henkirikoksen uhri on parisuhdekumppanin surmaama nainen. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat edelleen väkivallan uhkaa lähes päivittäin.
Erinäiset sarjarikolliset, naisvihaajat ja terroristit nousevat kuitenkin näiden ihmisten kokemusten yli kultaiselle ovelan älykön jalustalle, jossa julmuus nähdään lähes neroutena. Uhrit jäävät kohtalonsa vangiksi ja vaille arvokasta elämän loppua, kun tarinan keskiössä ovat surmaajan peliliikkeet ja uhrin tekemät huonot valinnat ja elämäntavat.
Mielestäni nykysivistyksen kehdossamme jatkuva barbarianhakuisuus ja tirkistely ovat ellottavaa uhrin hyväksikäyttöä ja väkivaltakulttuurin glorifioimista.
Väkivaltatutkija Satu Lidman peräänkuuluttaa Moreenin haastattelussa keinoja ja näkökulmia siihen, miten ja milloin kuvaamme väkivaltaa. Hänen mukaansa väkivaltakuvasto on niin juurtunut ja syöpynyt kulttuuriimme, ettemme pysähdy usein miettimään, mitä seurauksia sillä on. Hän kyseenalaistaa tarpeen kuvailla ja paisutella seksuaaliväkivallan ja henkirikosten yksityiskohtia skandaalinnälän tyydyttämiseksi.
Viihteenkin avulla voitaisiin harjoittaa empatiataitoja ja lisätä parempaa ymmärrystä. Näin voitaisiin rakentavalla tavalla puuttua ennaltaehkäisevästi ja korjaavasti väkivaltaan.
Median tuottajien tulisi pohtia ja tarkastella sitä, millaista väkivaltakuvastoa meille syötetään jatkuvalla tahdilla. Esimerkiksi raiskausten graafinen kuvaaminen tuottaa harvoin mitään uutta tai merkittävää sisältöä, vaan enemminkin työntää monet katsojat traumaattisten muistojen syövereihin sekä tekee teosta kierolla tavalla voyeristisen kokemuksen.
Sivistysyhteiskunnassa meidän on tarkasteltava ja tuotettava väkivaltakuvastoa uusilla tavoilla. Elämme horjuen ja keinahdellen kahden kulttuurin välillä: hyvinvointi- ja oikeusvaltiossa arvoihimme kuuluvat tasa-arvo, terveys ja inhimillisyys, mutta väkivaltakulttuurissa normalisoimme, oikeutamme, ihailemme ja väheksymme väkivaltaa.
Tähän ristiriitaan on kuitenkin kaikki mahdollisuudet ja keinot puuttua. Jo pelkkä oman kulutetun mediasisällön kuratointi vaikuttaa. Voit uteliaisuuden intoosi lukea vaikkapa uutisia Afghanistanin tilanteesta sen sijaan, että klikkailet juorupalstoja ja kauhuvideoita yksittäisen surmatun ihmisen elämästä.
Ei pidä vaieta ja lakaista asioita maton alle, vaan muuttaa käsittely- ja kulutustapoja.
Kenen passiota sinä kuuntelet?
Jutussa on käytetty mm. apuna Satu Lidmanin haastatteluja sekä kirjaa Väkivaltakulttuurin perintö.