Luokkahuoneessa oranssi pulpetti loistaa marraskuisen pimeyden keskeltä. Pulpetti on haettu Tampereen konservatorion varastosta haastattelua varten. Susanna Vainio silittää 70-luvulta peräisin olevan pöydän pintaa ja sanoo rakastavansa sen väriä.

Konservatorio on Vainiolle kuin toinen koti. Hän on kasvanut yhdessä oppilaitoksen kanssa.

– Isäni oli konservatoriossa opettajana. Ensimmäisen kerran astuin tähän rakennukseen jo silloin, kun olin äitini vatsassa.

Lapsena ja nuorena Vainio on laulanut kuorossa ja soittanut pianoa konservatoriossa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Vainio haki opiskelemaan yliopistoon englantilaista filologiaa.

Opiskeluhaaveiden suunta kuitenkin muuttui. Vainion isä jätti alan hakupaperit keittiön pöydälle sanomatta sanaakaan.

– Luulen, että hän teki sen tarkoituksella. Hän ehkä ajatteli, että minusta voisi tulla hyvä opettaja, Vainio naurahtaa.

Myöhemmin Vainio päätyi itse musiikinteorian opettajaksi konservatoriolle, jossa hän työskentelee nyt apulaisrehtorina. Vainio pitää työssään tärkeänä sitä, että opiskelijat tulevat kuulluiksi.

– Opiskelijat pitävät minua äitihahmona, Vainio hymyilee.