Toimittaja Johanna Vehkoon yli viisi vuotta kestänyt oikeusprosessi tuli päätökseen tammikuun alussa, kun korkein oikeus kumosi Vehkoon kunnianloukkaustuomion. Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio kuvailee päätöstä Helsingin Sanomien artikkelissa ”merkittävimmäksi sananvapausratkaisuksi vuosiin”.

Sitä se kieltämättä onkin. Iloa sananvapauden toteutumisesta varjostaa kuitenkin huoli häirinnästä.

Vehkoon kunnianloukkaussyytteeseen johtanut Facebook-kirjoitus oli vastareaktio häirintään, josta Vehkoo on kärsinyt jo pitkään. Esimerkiksi kirjotettuaan Ylen Valheenpaljastaja-sarjan jutun valeuutissivustoista Vehkoo joutui maalittamisen kohteeksi. Maalittaminen tarkoittaa yksittäiseen henkilöön kohdistuvaa järjestäytynyttä häirintää. Se on vihapuheen muoto, jossa pyrkimyksenä on hiljentää uhri. Suomalainen oikeusjärjestelmä ei tunnista maalittamista rangaistavana tekona, ja siitä voi olla vaikeaa saattaa ketään rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämä johtuu siitä, että maalittamiseen liittyy usein monia eri henkilöitä ja yksittäiset teot saattavat olla niin lieviä, etteivät ne riitä syytteeseen.

Maalittaminen ei ole uusi ilmiö. Siitä on keskusteltu aiemmin myös esimerkiksi toimittaja Jessikka Aron jouduttua laajan, järjestelmällisen häirinnän kohteeksi. Koska maalittaminen ei ole rikosnimike, Aron tapauksessa tuomio tuli lopulta yllytyksestä törkeään kunnianloukkaukseen. Tuomio ei ole lainvoimainen, sillä Aro on valittanut siitä korkeimpaan oikeuteen.

Vaikka tukea onkin saatavilla enemmän kuin ennen, on silti kohtuutonta, että yhä useampi toimittaja joutuu työssään häirinnän uhriksi.

Se, ettei maalittamista itsessään tunnisteta laissa rangaistavaksi teoksi, on aito uhka demokratialle. Journalismin tärkeimpiin tehtäviin kuuluu yhteiskunnallisista asioista tiedottaminen, päättäjien toiminnan valvominen ja epäkohtien esille tuominen. Jos toimittaja ei häirinnän pelossa uskalla tehdä juttua jostain tietystä aiheesta, on kansanvalta pian kriisissä.

Toimituksissa on tarjolla yhä enemmän tukea häirintää kohdanneille toimittajille. Häirintätilanteesta saatetaan tehdä turvallisuusarvio yhdessä turvallisuuteen ja riskinhallintaan erikoistuneiden ammattilaisten kanssa, ja häirinnän kohteeksi joutunut henkilö voi saada apua tutkintapyynnön laatimiseen. Vaikka tukea onkin saatavilla enemmän kuin ennen, on silti kohtuutonta, että yhä useampi toimittaja joutuu työssään häirinnän uhriksi.

Jos häirinnän halutaan loppuvan, on maalittamisen kriminalisoiminen yksi harkitsemisen arvoinen vaihtoehto. Tärkeää on joka tapauksessa, ettei maalittaminen jää ilmiönä tunnistamatta. Häirintä on kitkettävä, jotta demokratia voidaan turvata.