Herään helmikuisena aamuna uutisiin: Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. ”Sota on nyt syttynyt”, julisti sosiaalisen median feedini. Instagram täyttyy esteettisistä infografiikoista aiheesta, ja koen velvollisuutta jakaa yhden omaan tarinaani. Lahjoita, auta, jaa – ja ota kantaa.

Kriisin sytyttyä sosiaalisessa mediassa alkaa valtava kilpailu siitä, kuka ottaa kantaa ja millä tavalla. Tarkkailemme toinen toistemme toimintaa, ja jaamme postauksia saadaksemme tunteen siitä, että vaikutamme asiaan. Sosiaalisessa mediassa tieto leviää nopeammin kuin perinteisessä mediassa, ja jokainen on oman elämänsä vaikuttajaviestijä. Mihin journalismia enää tarvitaan?

Ihmisten tunteet ovat pinnassa kriisitilanteen syttyessä, syystäkin. Jokainen pystyy seuraamaan sotaa omalta kännykältä, omasta somesta. Paniikki, pelko ja viha pääsevät valloilleen. Tämä antaa otollisen tilaisuuden salaliittoteoreetikoille käyttää ihmisten tunteikkuutta hyväksi valheiden levittämiseksi. On tavallista, että tällaisissa kriisitilanteissa jaetaan vanhaa tai väärennettyä kuva- ja videomateriaalia, ja ihmiset alkavat jakamaan näitä somessa tarkistamatta faktoja.

Tiedon nopea leviäminen yhdistettynä yksityishenkilöiden sosiaalisen median kannanottoihin saavat aikaan sen, että tieto on hyvin hajanaista ja kokonaisuuden hahmottaminen on vaikeaa. Journalisteja tarvitaan tämän kokonaisuuden rakentamiseen.

On ihan hyväksyttävää olla ottamatta kantaa yhteiskunnallisiin kriiseihin, vaikka kokisi velvollisuutta kertoa muille valveutuneisuudestaan. On ihan hyväksyttävää vetää kerran henkeä, ennen kuin jakaa julkaisun tai tviitin eteenpäin. On ihan hyväksyttävää odottaa varmistettua tietoa luotettavista uutislähteistä.