Valtamedian uutiset eivät miellytä.

Kyseinen sanoma on toistunut viime aikoina ympäri maailmaa Convoy-mielenosoituksissa. Ihmisten kaipuu omaa maailmankuvaansa tukevaa uutisointia kohtaan on synnyttänyt mediakentälle uusia toimijoita. Suuret yleisöt eivät ole enää vain perinteisten joukkoviestimien yksinoikeus.

Samaan aikaan kun journalismin rooli julkisuuden portinvartijana on kuihtunut kasaan, on toimittajan määritelmä muuttunut yhä hämäremmäksi. Kuka tahansa juttuja suurelle yleisölle jakava ihminen voi ottaa tittelin itselleen. Sosiaalisen median avulla jokaisella on myös mahdollisuus saavuttaa toimittajan työn vaatima näkyvyys.

Viime viikolla Yle julkaisi jutun Leveli Medialle sisältöä tuottavasta koronakriittisestä Nea Lundströmistä. Media-alaa opiskellut Lundström tituleeraa itseään toimittajaksi. Yle ei kuitenkaan jutussaan tätä titteliä hänelle antanut.

Ketä siis voidaan kutsua toimittajaksi, ja keneltä kyseinen titteli voidaan viedä pois?

Kun toimittajalle hakee määritelmää, on ammattikunnan eettisiin ohjeisiin sitoutuminen yksi kriteereistä. Journalistin ohjeissa toimittajan velvollisuudeksi katsotaan pyrkimys totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

Määrittelyä hankaloittaa kuitenkin misinformaatiota eli väärää tietoa tahattomasti jakavat henkilöt, jotka kutsuvat itseään toimittajiksi. Vaikka toimittaja kokisi levittävänsä totuudenmukaista tietoa, ei hänen totuutensa välttämättä täytä Journalistin ohjeissa tiedolle asetettuja vaatimuksia.

Koronapandemian aikana esimerkiksi lääkärin titteliä on käytetty vaihtoehtoisen terveystiedon levittämisen tukena. Myös sanasta toimittaja vaikuttaisi tulleen saman tapainen tiedon perustelun keino.

Toimittajan määritelmän rajojen himmeneminen vaatii ihmisiltä entistäkin parempaa medialukutaitoa. Sana toimittaja ei valitettavasti ole synonyymi totuudenmukaiselle tiedolle.