Pyrkimys totuudellisuuteen ja objektiivisuuteen on journalismin tärkeimpiä periaatteita. Hartaimman näkemyksen mukaan tiedonvälitystä voidaan pitää yleishyödyllisenä palveluna, jonka kautta yleisö saa tietoonsa asioita, joiden avulla muodostaa kuva todellisuudesta. Tässä todellisuudessa yksilöt ja yhteisöt sitten tekevät päätöksiä ja toimivat.

Näkemys luottaa vahvasti rationalismiin, ajatukseen, että ihmisen toiminta pohjautuu järkeen, punnittuihin ja koeteltuihin tosiseikkoihin sekä loogiseen päättelyyn. Ihannemaailmassa ihminen muuttaa suuntaansa kohdatessaan uusia, aikaisempaa loogisempia argumentteja. Oletamme, että tervejärkiset ihmiset muodostavat maailmankuvansa jotakuinkin samoin.

Elämme kuitenkin todellisuudessa, jossa puoli maapalloa ihmettelee yhden Vladimir Putinin järjenvastaiselta vaikuttavaa toimintaa. Asiantuntija sanoo, että hallitsijan ”realiteetit ovat kadonneet”. Miten se on mahdollista ihmiselle, jolla on resursseja tarkistaa lähestulkoon jokainen fakta? Missä maailmassa tuo ihminen elää?

Sama kysymys on viime aikoina noussut mieleen yhä useammin. Q-anonin salaliittoteoriat, mikrosirut rokotteissa. Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Slunga-Poutsalo onnistui kiteyttämään kriisiytyvän journalismin aikakaudesta jotain merkittävää. ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan.”

Mistä tuo faktat ylittävä kokeminen sitten kumpuaa? Arvoista. Myöhemmin vääräksi tarkistettu faktakin kipinöi eetterissä tarpeeksi kauan oikeuttaakseen hirmutekoja, jos se sytyttää tuota oikeutusta odottavan arvopohjan.

Tarvitsemme arvontarkistusta.