Kuolema pelottaa minua. Ajatus omasta tai läheisen kuolemasta tuntuu niin käsittämättömältä ja ahdistavalta, että en halua ajatella asiaa sen pidemmälle.

Toisin sanoen koen olevani tietyllä tapaa vieraantunut kuolemasta. Välttelen sen ajattelemista – kohtaamista. Kuoleman vältteleminen on myös minulle pitkälti mahdollista. Tämä kertoo paljon sekä omasta elämäntilanteestani että yhteiskunnasta, jossa elän.

Kuolemasta vieraantuneisuus vaihtelee paljon sen mukaan, kenen kanssa aiheesta puhuu. Tampereen yliopiston terveystieteiden dosentti ja surututkija Anna Liisa Aho kertoo huomanneensa, että kuolemaa äskettäin kohdanneet ihmiset ovat usein hyvin valmiita puhumaan siitä avoimesti. He eivät kuitenkaan aina koe saavansa keskustelulle vastakaikua muilta. Moni kokee, että avoimimmin kuolemasta voi puhua erilaisissa vertaistukiryhmissä.

On luonnollista, että ihminen, jota kuolema ei akuutisti kosketa, on siitä jossain määrin vieraantunut. Yhteiskunnallisena ilmiönä kuolemasta vieraantuminen kertoo myös positiivisista asioista: Terveyskirjaston mukaan elinajanodote on Suomessa kaksinkertaistunut 1900-luvun aikana muun muassa lääketieteen ja terveydenhuollon kehityksen sekä yhteiskunnan vakautumisen myötä.

Minusta on kuitenkin huolestuttavaa, että kuolema ei tunnu olevan läsnä ollenkaan – onhan se edelleen väistämätön osa elämää.  Tilastokeskuksen mukaan kuolema koskettaa Suomessa kasvavaa joukkoa ihmisiä erityisesti ikääntyvästä väestörakenteesta johtuen. Nykyajassa on toki merkkejä avoimemmasta kuolemakulttuurista, mutta pysyy aihe silti melko kaukana monien arkitodellisuudesta.

Kuolemasta vieraantuminen johtuu eliniän nousun lisäksi siitä, että se on työnnetty sivuun arjesta ja keskusteluista – pois mielestä.  Kuoleman käsittely on siirtynyt lähinnä sairaaloihin ja laitoksiin, terveydenhuollon ammattilaisten vastuulle.

Olisi hyvä, jos kuolemaa käsiteltäisiin eri elämänvaiheissa, eikä vasta sitten kun on pakko.

Kuolemaan liittyvät teemat ovat jatkuvasti läsnä myös uutisvirrassa muun muassa pandemian, ilmastokriisin ja sodan myötä. Kuolema onkin asia, jolla uutiskynnys usein ylitetään – onhan negatiivisuus yksi tärkeimmistä uutiskriteereistä. Uutisia seuraava ihminen ei siis voi täysin poistaa näitä teemoja arjestaan. Uutisissa näkyvä kuolema ei kuitenkaan yleensä ohjaa ainakaan minua ajattelemaan henkilökohtaista suhdettani kuolemaan. Uutiset tarjoavat faktoja, mutta harvemmin niissä käsitellään kuoleman herättämiä tunteita.

Kuolemasta vieraantuminen koskettaa myös yksilö- ja ihmiskeskeisyyttä laajempaa tasoa. Yhteiskuntamme on monella tapaa vieraantunut muusta luonnosta, mikä on osaltaan johtanut käsillä olevaan ilmastonmuutokseen ja ympäristökriisiin.

Jotta voisimme ymmärtää elämän eri muotojen säilymisen tärkeyden, meidän on ymmärrettävä laajemmin, mitä kuolema tarkoittaa. Mallia voisimme ottaa esimerkiksi feministifilosofi Rosi Braidottin kuolemakäsityksestä. Hän korostaa, että kuolema ei kosketa ainoastaan yksilöä, vaan on osa yhteiskuntaa, kulttuuria ja luontoa.

Olisi hyvä, jos kuolemaa käsiteltäisiin eri elämänvaiheissa, eikä vasta sitten kun on pakko. Käsitteleminen voi tarkoittaa eri asioita: aiheesta puhumista, sen ajattelemista tai vaikkapa käytännön järjestelyjä. Yksi kuolevan ihmisen tyypillisistä peloista koskee sitä, miten läheiset pärjäävät kuoleman jälkeen. Käytännön asioiden järjestely etukäteen voi tuoda mielenrauhaa ja antaa enemmän tilaa tunteiden käsittelylle.

Esimerkiksi jo koulujen yhteiskuntaopin oppitunneilla voitaisiin käsitellä omatahtoa ja hautaustestamenttia. Toisaalta ajatus tuntuu jotenkin vastenmieliseltä: miksi yläkoulu- ja lukioikäisten ihmisten pitäisi pohtia ikäviä asioita, jotka eivät ole heille ajankohtaisia?

Ajatuksen vastenmielisyys kertoo paljon suhtautumisestani kuolemaan. Kuolemallehan ei ole määritelty mitään tiettyä hetkeä: siitä voi tulla kenelle tahansa ajankohtaista minä hetkenä hyvänsä. Parhaimmillaan kuolemaan liittyvien järjestelyjen pohtiminen voisi tarjota mahdollisuuden tarkastella kuolemaa neutraalista näkökulmasta ja yhdessä muiden kanssa. Kuolemaan pohtiminen miltä tahansa kannalta voisi ehkäistä sen muuttumista ylitsepääsemättömän pelottavaksi asiaksi.

Läheisen kuolema vaikuttaa usein syvästi ihmisen arvomaailmaan. On tyypillistä, että rahan merkitys vähenee, terveyttä arvostetaan uudella tavalla ja läheisten ihmissuhteiden merkitys korostuu. Kuolema saa arvostamaan elämää sekä lisää empatiaa muita kohtaan. Ehkä olisi hyvä, jos olisimme kaikki hieman herkempiä kuolemalle, pystyisimme kohtamaan sen herättämiä tunteita sekä jakamaan niitä muiden kanssa.

Nyky-yhteiskuntamme kaipaa pysähtymistä, yhteisöllisyyttä ja tilaa tunteille – ja kuolema voi ohjata meitä lähemmäksi niitä.

Jutussa on hyödynnetty Tampereen yliopiston terveystieteiden dosentti ja surututkija Anna Liisa Ahon haastattelua sekä Antroblogin artikkelia.