Tulisiko Ylen budjettia leikata vai ei? Tämä kysymys on aiheuttanut viime vuosina toistuvasti polarisaatiota journalismia koskevassa poliittisessa keskustelussa. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva julkaisi loppuvuodesta 2022 kyselytutkimuksen, jonka mukaan yli puolet kansalaisista olivat valmiita leikkaamaan Ylen budjetista. Lähestyvien eduskuntavaalien alla aiheesta on muotoutunut myös vaalikysymys. Konkretiaa pöytään toivat niin ikään loppuvuodesta 2022 julkaistut kokoomuksen ja perussuomalaisten varjobudjetit, joissa Ylen budjettia oltiin leikkaamassa yli sadalla miljoonalla eurolla.

Siinä missä oikeistolaisten oppositiopuolueiden motiivina Ylen budjetin leikkaamiseen on mainittu esimerkiksi vihervasemmistolaisuutta painottavaksi koettu tarjonta, liikkuvat muun kansan keskuudessa myös toisenlaiset aiheet. Esimerkiksi Twitterissä Ylen sisältöä on kritisoitu luonnehtimalla sitä ”hömppämäiseksi” tai turhaksi. Suoratoistopalvelu Yle Areenaa on arvosteltu, ja etenkin sen tuottama sarja ”Pillupäiväkirjat” ja Miisa Nuorgamista kertova dokumentti ”Katkeamaton” ovat saaneet osakseen kritiikkiä. Yle-veroa maksavat kansalaiset joutuvat ikään kuin kantamaan kortensa kekoon mediayhtiön puolesta, joten turhaksi koettu sisältö aiheuttaa helposti närkästystä. Ylen budjettikiistan synnyttämien argumenttien taakse katsottaessa huomataan, että sen todellisena aiheuttajana on journalismin laajempi kehityskulku.

Mediakentän digitaalinen murros on kehittänyt journalismia kohti entistä yleisölähtöisempää suuntaa. Penseä ja välinpitämätön suhtautuminen yleisöön on jätetty taakse, ja toimittajat kokevat kasvavissa määrin tehtäväkseen yleisön ottamisen mukaan journalistiseen prosessiin sekä median kuluttajien palvelemisen. Tässä yhteydessä ”kuluttaja” on tärkeä avainsana, sillä yleisö nähdään nimenomaan joukkona, jolle halutaan tarjota kiinnostavaa ja viihdyttävää sisältöä.

Etenkin Yle Areena pyrkii tarjoamaan katsojilleen mielenkiintoista, usein jopa huomiota herättävää sisältöä, ja laajan budjettinsa ansiosta se onnistuu pitämään tarjontansa myös monipuolisena. Areenan kohusarjoja kritisoivat käyttävät argumentteinaan muun muassa sisällön vähäistä kiinnostavuutta tai tarpeellisuutta, mutta tilastot puhuvat toista: esimerkiksi jo edellä mainitut sarjat ”Pillupäiväkirjat” ja ”Katkeamaton” ovat kumpikin keränneet Areenassa satoja tuhansia näyttökertoja. Yle on siis onnistunut luomaan sisältöä, joka vetää kuluttajien huomiota puoleensa.

Journalismin kehittyessä moninaistuvat myös käsitykset siitä, mikä sen teossa on tavoiteltavaa. Ylen budjetin leikkaamista kannattava kansanosa näkee journalismin yhteiskunnallisen roolin perinteitä kunnioittavalla tavalla. He uskovat, että etenkin verovaroin rahoitetun journalistisen sisällön tulee olla asiapitoista ja että esimerkiksi viihteellisyyden tulisi jäädä vähemmälle. Toisaalta Yleä puolustavat ovat omaksuneet modernimman näkemyksen journalismista. Siinä toimittajan rooli on kehittynyt palvelijamaisempaan, yleisöä viihdyttävämpään ja osallistavampaan suuntaan. Lopulta kysymys on ihanteita koskevista mielipide-eroista, mutta toisaalta yleisölähtöisen sisällön menestys pakottaa konservatiivisemmankin kuluttajan miettimään, mitä pöytään tuotavaa yleisön mieltymykset huomioon ottavalla journalismilla on.