Viisivuotiaana kiipesin ruokapöydässä tuolilla ja julistin, että minusta tulee isona luonnonsuojelija. Kävimme silloin perheeni kanssa usein läheisellä luonnonsuojelualueella, joten ajattelin, että luontoa suojellaan luonnonsuojelualueella partioimalla. Nyt, viisitoista vuotta myöhemmin, määrittelen itseni ympäristöaktivistiksi ja luonnonsuojelu ympäristöjärjestöissä toimimalla kuuluu päivittäiseen elämääni. Tässä välissä kului monia, ympäristöahdistuksen täyteisiä vuosia, jolloin ajattelin, ettei mihinkään ei voi vaikuttaa. Viime aikoina olen havahtunut pohtimaan sitä, mikä muuttaa nuoren ympäristöahdistuksen toiminnaksi.

Ympäristökasvatusta, eli yksilöiden ja yhteisöjen kasvamista kohti kestäviä elämäntapoja ja toimintaa, voi tapahtua yhteiskunnan kaikilla tasoilla, kaikissa ihmissuhteissa ja -ryhmissä. Tutkimusten mukaan nuorten ympäristökasvatuksella on todettu olevan pitkällä tähtäimellä tärkeä rooli ekokriisin ratkaisemisessa. Jo nuorena se, millaista tietoa ekokriisistä saamme ja miten meille siitä puhutaan, toimii pohjana arvojen muodostumiselle ja sille, miten tulevaisuudessa toimimme suhteessa ympäristöön. Lapin yliopiston tutkimuksessa todetaan, että mitä vakavampana lapset ekokriisiä pitävät, sitä enemmän he siitä tietävät. Ja kun tietää ekokriisistä enemmän, on sitä vaikea olla pitämättä vakavana.

Huoli lisää tiedontarvetta, tieto huolta. Usein ymmärrys asioista helpottaa tuskaa. Ympäristöaiheet voivat lamaannuttaa ja johtaa kieltämiseen tai passivoitumiseen, mutta parhaassa tapauksessa vaikeat tunteet saadaan kanavoitua toiminnaksi. Siihen päästäkseen ympäristökasvatuksen tulee tutkimuksen mukaan huomioida negatiiviset tunteet, tukea niiden käsittelyä sekä rakentua realistiselle toivolle. Aikuisen ympäristökasvattajan paikka on olla nuoren tukena näissä prosesseissa.

Käsittelemällä ja kanavoimalla ympäristöahdistusta yhdessä muiden kanssa voi olla osana positiivista muutosta. Ympäristökasvatuksen professori Kirsi Pauliina Kallio Tampereen yliopistosta neuvoo, että aikuisen on tärkeää tunnustaa nuorten olevan oikeassa ekokriisin suhteen. Se on iso ja pelottava asia, joka tietää paljon muutoksia. Kallion mielestä uhkakuvien maalailu on kuitenkin turhaa, eikä kyse ole siitä, että kriisi joko ratkaistaan tai ei. Sen sijaan nuorelle tulee välittää viesti, että asioiden muuttuminen on hyväksyttävää. Yhdessä on mahdollista löytää uusia tapoja elää kriisin keskellä, luoden maailmaa, jossa eläminen on mielekkäämpää ja oikeudenmukaisempaa kaikille.

Ympäristötoimijaksi kasvaminen vaatii omien tapojen muuttamista ja jatkuvassa muutoksessa elämistä. Nuorille muutokset saattavat olla sekä radikaalimpia että myös ketterämpiä, ja tämä voi johtaa ristiriitoihin nuorten ja aikuisten välillä. Näissä tilanteissa Kallio korostaa avoimen keskustelukulttuurin merkitystä. Hänen mukaansa on tärkeää hyväksyä, että nuoret saavat kokeilla, yrittää, epäonnistua, luoda omaa suhdettaan asioihin ja muuttaa mieltään. Tärkeää on olla nuoren tukena ja kasvaa yhdessä.

Ylisukupolvisessa oppimisessa perinteiset kasvattajan ja kasvatettavan roolit voidaan unohtaa. Perheiden ja yhteisöjen sisällä kaikki voivat oppia ja opettaa samalla toisiaan.

Mitä tällainen yhdessä kasvaminen sitten on? Kallio kuvaa sitä ylisukupolviseksi oppimiseksi. Ylisukupolvisessa oppimisessa perinteiset kasvattajan ja kasvatettavan roolit voidaan unohtaa. Perheiden ja yhteisöjen sisällä kaikki voivat oppia ja opettaa samalla toisiaan. Kallion mukaan aikuisilla saattaa usein olla käsitys, että uusien asioiden opettelu on jo tehty. Kuitenkin aikuisen ympäristökasvattajan olisi tärkeää havahtua siihen, että ekokriisin keskellä eläminen vaatii jatkuvaa oppimista ja omien tapojen muuttamista. Nuoret kasvavat ympäristötoimintaan nähdessään, että aikuisetkin kasvavat.

Itseni kannalta käänteentekevää oli se, että pääsin purkamaan ympäristöahdistustani ja tunteeni hyväksyttiin sellaisenaan. Sain kanavoitua lamaannuttavan ympäristöahdistukseni toimintaan, koska sain siihen rutkasti tukea ympäriltäni. Yhtä hyvää tukea toivoisin kaikille, sillä nuoret eivät yksin voi raivata tietä kohti kestävää tulevaisuutta. Siihen tarvitaan aikuisia, jotka hyväksyvät nuoren vaikeat tunteet ja ymmärtävät, että kriisiin on vastattava sen mukaisella toiminnalla. Kukaan ei yksin ratkaise kaikkia ongelmia, vaan toivoa luo vertaistuki ja yhdessä toimiminen. Ympäristökasvatus voi olla tie parempaan maailmaan. Jokainen nuori, joka kasvaa apatian sijasta toimintaan, ottaa tärkeän askeleen määränpäätä kohti.

Analyysissä on hyödynnetty Tampereen yliopiston ympäristökasvatuksen professorin Kirsi Pauliina Kallion haastattelua. Kuuntele tästä, millä keinoin Kallion mukaan informaali ympäristökasvatus voi tukea nuorten ympäristötunteiden käsittelyä ja  ohjata nuoria toimintaan.