Yleensä suursiivoukset yhdistetään kevään tuloon, mutta minä olen tehnyt omaani nyt syksyn myötä. Kämppäni tosin on yhtä sekainen kuin ennenkin – karsimisen uhriksi on tällä kertaa joutunut kännykkäni.
Olen tiedostanut omat haitalliset puhelimenkäyttötapani aikaisemminkin ja tituleerannut itseäni suorastaan kännykkäaddiktiksi. Haaveilen, että olisin saanut elää aikana ennen kännyköiden juurtumista yhteiskunnan kivijalaksi. Todellisen ärsytyksen aallon koin kuitenkin vasta nyt. Miksi kännykän tuijottamisesta on tehty niin hyväksyttävää? Miksi minua nolottaa seistä bussipysäkillä ilman käteni jatketta? Ja ennen kaikkea: miksi tästä ei puhuta enemmän?
Siispä poistin luuristani rakkaimmat sosiaaliset mediat ja aloin kytätä ruutuaikaani. Sosiaalinen koe oli alkanut.
Digital detox eli digipaasto on yksi viime vuosien hyvinvointitrendeistä. Sillä tarkoitetaan ajanjaksoa, jolloin ihminen pidättäytyy digilaitteiden ja sosiaalisen median käytöstä. Paaston tavoitteena voi olla stressin vähentäminen, läsnäolon korostaminen tai vaikkapa kännykkäriippuvuutta vastaan taisteleminen.
Kännykkäriippuvuus itsessään on ristiriitainen käsite. Sosiaalipsykologi Suvi Uskin mukaan kännykkäriippuvuus on ongelma lähes jokaiselle, mutta vuonna 2018 tehdyn kansainvälisen tutkimuskatsauksen mukaan se ei täytä riippuvuuden virallisia kriteereitä. Varmaa on kuitenkin se, että suorakulmaisen ruudun takaa löytyy koko maailma. Viihdesisällön lisäksi moni pakollinen toiminta laskujen maksamisesta bussilipun ostoon on tehty hyvin hankalaksi ilman kännykkää. Jo alakouluikäiset oppivat ottamaan kännykän käteen tylsien hetkien ratoksi, ja samaa tekevät myös heidän vanhempansa.
Kännykän kohdalla ei voi vain napsia rusinoita pullasta ja suojella samalla itseään sen negatiivisilta puolilta, jollei omaa rautaista itsekuria.
Kännykän jatkuva käyttö on muodostunut normiksi, eikä se ole ongelmatonta. Erään tutkimuksen mukaan kolme neljästä yhdysvaltalaisesta ajattelee, että vastuu kännykkäriippuvuuteen liittyvän ongelman ratkaisemisesta on yksilön harteilla. Sama toistuu Suomessa – jos vaikkapa hälyttävän suuri siivu nuoren ajasta uppoaa somessa tai mobiilipeleissä, vanhempi ottaa luurin pois tai käskee nuorta itseään vähentämään ruutuaikaa. Samaiset vanhemmat lukevat iltapäivälehdistä vinkkilistoja oman kännykänkäyttönsä vähentämiseen. Myös digipaastoajattelu korostaa luonnollisesti yksilön valintoja.
Teemaa voisi lähestyä kuitenkin myös toisella tavalla. Esimerkiksi New Yorkin yliopiston professori Adam Alter vertaa tilannetta huumeita koskevaan lainsäädäntöön. Toki huumekoukussa olevat ovat tehneet joskus tietoisen valinnan käyttää huumeita, mutta jollei kukaan pyörittäisi huumekauppaa, ei käyttäjilläkään olisi mitään mitä käyttää. Siksi huumelait rankaisevat rajummin huumekauppiaita kuin huumeiden käyttäjiä.
Miksei sama pätisi kännyköihin? Onhan yleisesti tiedossa, että laitteet ja viihdesovellukset on räätälöity varta vasten koukuttamaan käyttäjänsä. Mielestäni jo se, etteivät teknologia- ja somejättien toimitusjohtajat edes anna omien lastensa käyttää kehittämäänsä teknologiaa, kertoo ihan tarpeeksi.
Usein tuntuu kuitenkin, että kännyköiden hirmuvalta tekee vaihtoehtoiset elämäntavat kovin hankaliksi – joko olet osa muuta yhteiskuntaa kännykkä kädessä tai sitten putoat kuvaannollisesti sen ulkopuolelle. Nykyteknologia on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ärsykkeiden jatkuvan ristitulen takia tarpeellisen ja haitallisen toiminnan välillä tasapainotteleminen voi olla joskus haastavaa. Kännykän kohdalla ei voi vain napsia rusinoita pullasta ja suojella samalla itseään sen negatiivisilta puolilta, jollei omaa rautaista itsekuria.
Oma digipaastoni päättyi hienoiseen pettymykseen. Muutaman viikon kuluttua kokeiluni alusta palasin sosiaaliseen mediaan ja lakkasin ajattelemasta ruutuaikaani jatkuvasti. En siis taidakaan lukeutua osaksi rautaisen itsekurin porukkaa. Kokeilusta jäi silti käteen joitakin oivalluksia: elämän ei tarvitse olla sidoksissa sosiaaliseen mediaan, ja tylsinäkin hetkinä voi keksiä tekemistä ilman kännykkää. Normiin ei tarvitse mukautua.
Digipaastoilmiö ei kuitenkaan vakuuta minua. Joillekin se voi tarjota ratkaisuja ja mielenrauhaa, mutta en usko sen olevan minkäänlainen ratkaisu yhteiskunnallisella tasolla. Kännykät ovat tulleet jäädäkseen, eikä niiden ylivaltaa helpolla murreta. Ei riitä, että ihmiset tiedostavat omat haitalliset kännykänkäyttötapansa, jos kapulan merkitystä jokapäiväisessä elämässä kasvatetaan jatkuvasti ja teknologiayritysten annetaan rellestää yhtä vapaasti kuin tähänkin saakka.
Yhteiskunta tarvitsisi erilaista heräämistä. Olisi tärkeää tiedostaa, ettei kännykkäkoukkuun jääminen ole välttämättä ainoastaan oma syy vaan laitteisiin ja sovelluksiin sisäänrakennettu tavoite. Vasta silloin modernin huumeemme ongelmakäyttö voitaisiin todella saada aisoihin.
Analyysissä on hyödynnetty yhteiskuntapolitiikan tutkijatohtori Eerik Soares Mantereen haastattelua. Kuuntele, mitä hänellä on sanottavaan älypuhelinriippuvuudesta ja siihen liittyvistä vastuukysymyksistä.