Työpäivän loputtua tartun työkaveriani kädestä kiinni ja kävelemme yhdessä bussipysäkille. Jo muutaman päivän jälkeen ele tuntuu normaalilta. Ymmärrän, että kesätyöyhteisöämme yhdistää paitsi omalaatuinen työ teemapuistossa myös itseni yllättänyt fyysinen läheisyys.

Viime kesän aikana pohdin paljon sitä, millaiset fyysisen läheisyyden normit kulttuurissamme vallitsevat. Lähtökohdat toisen lähellä olemiseen eivät ole kovin korkealla: introvertit suomalaiset ovat yleinen vitsailun aihe.

Kansan syvät rivit ovat netin keskustelupalstoilla sitä mieltä, että kädestä kiinni pitämiselle on tietyt raamit. Lapsi pitää kiinni vanhemman kädestä, ja parisuhteessa olevat pujottavat sormensa toistensa sormien lomaan. Suurissa tapahtumissa ystävän kädestä pidetään hetken ajan kiinni, ettei toinen hukkuisi väkijoukkoon. Selkeiden merkitysten avulla fyysinen läheisyys on myös tapa viestiä ilman sanoja: jos haluat osoittaa olevasi varattu, tartu kumppaniasi kädestä kiinni.

Joillekin ihmisille julkiset hellyydenosoitukset voivat kuitenkin olla jopa vaarallisia. Eurooppalaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajille tehdyn tutkimuksen mukaan 30 prosenttia vastaajista välttää pitämästä samaa sukupuolta olevaa kumppaniaan kädestä aina julkisella paikalla ollessaan.  Samaa sukupuolta olevien ihmisten fyysinen läheisyys voi nimittäin johtaa pahoinpitelyyn ja häirintään. Suomessa sama luku oli kolmetoista prosenttia.

Huomasin kesän aikana, että läheisyyden normit istuvat tiukassa myös omassa ajatusmaailmassani. Ymmärsin, että ohikulkevat ihmiset saattavat mieltäa minut ja ystäväni romanttisiksi kumppaneiksi kulkiessamme käsi kädessä. Noista normeista irti päästäminen vapautti. Kesän aikana solmituista ystävyyssuhteista tuli luottamuksellisia ja yksiä elämäni tärkeimmistä ihmissuhteista. Nuo ihmissuhteet todistavat, että myös fyysinen rakkaus voi olla rajatonta.

Voit kuunnella kolumnin tästä: