Tampere Chamber Music -festivaalin taiteellinen johtaja, pianisti Heini Kärkkäinen, 58, johtaa erityistä festivaalia. Kamarimusiikkifestivaalin ohjelma ei nimittäin sisällä vain musiikkia, vaan myös teemaan liittyviä tiedeluentoja ja tanssitaidetta. Tänä vuonna festivaaliohjelmaan kuului esimerkiksi luento musiikin vaikutuksesta ikääntymiseen ja tanssielokuvanäytös. Jo neljän vuoden ajan yksi konserteista on myös herättänyt jonkin muumitarinan eloon musiikin avulla.

Tänä vuonna festivaalin avasi Muumimuseon kanssa yhteistyössä järjestetty Pyrstötähti-konsertti. Konsertin lähtökohtana oli Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirja, jossa suuri pyrstötähti uhkaa iskeytyä Muumilaaksoon. Toisen maailmansodan aikana kirjoitetussa kirjassa on nähty olevan monia vertauksia sotatilanteeseen, ja useissa tulkinnoissa pyrstötähteä on verrattu atomipommiin. Kärkkäinen toteaakin kirjan tuntuneen ajankohtaiselta valinnalta yhteistyökonsertin pohjaksi, jossa musiikki ja kirjan katkelmat vuorottelivat.

– Muumipeikko ja pyrstötähti -kirja istui luonnollisesti tämän vuoden teemaan ja tähän aikaan muutenkin. Siinä tarinassa on uhkaa, pelkoa ja epävarmuutta, mutta toisaalta myös luottamusta. Ehkä joku voi saada voimaa muumien viisaudesta.

Muumien maailmaa Kärkkäinen kuvaa itselleen hyvin läheiseksi ja näkee muumitarinoiden olevan ajattomia.

– Sen maailman humaanius, lämpö ja erilaisuuden kunnioittaminen on todella vapauttavaa. Samanaikaisesti muumikirjat kertovat ihmisen elämästä syvällä, kauniilla ja lämpimällä tavalla eivätkä välttele mitään vaikeita aiheita.

Muumitarinan eri vaiheisiin sopivan musiikin etsimisen lisäksi Kärkkäinen myös soitti itse konsertissa kolmen muun muusikon kanssa. Festivaalin soittajien valitsemisessa Kärkkäiselle ei ole tärkeää pelkästään muusikkojen korkeatasoisuus vaan myös se, miten muusikot soittavat yhdessä.  Eri puolilla maailmaa esiintyessään hän on tutustunut muusikkoihin, jotka tulevat keskenään toimeen erityisen hyvin. Kärkkäinen kuvaa joukkoa tietynlaiseksi perheeksi, joka odottaa saavansa soittaa jälleen yhdessä.

Kärkkäinen toivoo, että lavalla olevien ihmisten kokema yhteys voisi välittyä myös yleisölle. Hän toteaa, että soittajat, joilla on keskenään voimakas yhteys, eivät tarvitse sanoja kommunikoidakseen.

– Soittaminen on sellaista täysin sisäsyntyistä ohjailua ja ihania reaktioita. Samalla lailla kuin jonkun kauniin kasvin avautuessa yhtäkkiä ymmärtää, että tällaistakin kauneutta voi olla maailmassa.