Yläkouluaikani olivat rankat, sillä olin muihin kouluni poikiin verrattuna todella erilainen. Jouduin kuuntelemaan miltei päivittäin jos jonkinlaista nimittelyä tai vähintäänkin seläntakaista supinaa. Muiden poikien sanat sattuivat, mutta opin melko pikaisesti jättämään ne omaan arvoonsa.
Kerran koulun käytävällä kävellessäni osuin vastaantulevan pojan olkapäähän. Osuma oli niin kova, että lensin selälleni lattialle. En tiedä, oliko se vahinko vai käyttikö hän liiallista voimaa tarkoituksella. En tiedä, nauroiko hän minulle. Hän ei edes pysähtynyt.
Joitain kuukausia tapahtuneen jälkeen juttelimme ystävieni kanssa tulevaisuuden haaveistamme, ja sen myötä myös perheiden perustamisesta. Silloin sanoin ensimmäisen kerran ääneen, etten koskaan haluaisi omaa poikaa.
Kuka muka haluaisi? Miehiin ja maskuliinisuuksiin on liitettävissä hälyttävän monia yhteiskunnalle, terveydelle ja ihmisyydelle haitallisia ilmiöitä: misogyniaa, homo- ja transfobiaa ja seksuaalirikoksia. Miehet myös sairastuvat suuremmalla todennäköisyydellä esimerkiksi huumeriippuvuteen ja tilastojen mukaan kuolevat nuorempana.
Toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan miehisyyden ilmentymää, jossa keskeistä on ihailu tietynlaista miehisyyttä kohtaan. Raamit ovat ahtaat, ja usein haittaa aiheutuu niin muille ihmisille kuin miehille itselleenkin: vahva ja itsenäinen mies käy töissä, elättää perheensä, tekee kaiken kuin itse haluaa, ei näytä tunteitaan eikä valita. Käsitettä parjataan erityisesti keskustelupalstoilla ja iltapäivälehtien kommenttikentissä. Yhdellä kuppi menee nurin, kun kaikki miehisyys tuntuu nykyään olevan toksista. Toinen taas on sitä mieltä, ettei ilmiötä ole olemassa lainkaan, vaan kyse on vain terveestä miehisyydestä.
Voihan niinkin olla, mutta vain tietyiltä osin. Vaikka toksinen maskuliinisuus hyväksyttäisiin ainoaksi oikeaksi miesmalliksi, eivät sen haitat katoaisi. Pakostakin joskus poikalapsi on herkkä tai hiljainen – siis erilainen. Silloin hän on nokkimisjärjestyksessä alempana kuin ne pojat, jotka liittävät ihailtavan miehisyyden mallin väkivaltaisuuteen, tunteettomuuteen ja tietynlaisten miesten paremmuuteen. Mikäli toksista maskuliinisuutta romantisoivilta kysytään, tämä on oikein ja kunnollista. Se jos joku on toksista!
Haluaako joku vanhempi todella oman poikansa pidättelevän itkua ja oppivan lyömään muita lapsia?
Kaikki suomalaiset miehet eivät vuoda puhtaalla toksisella maskuliinisuudella saastutettua verta, mutta silti se vaikuttaa monen miehen ajatteluun ja käytökseen. Tämä näkyy arkipäivässäkin: Miehet ajavat nopeampaa, riskialttiimmin ja enemmän kuolonkolareita. Miehillä on usein vaikeuksia käsitellä tunteitaan. Miehet kiusaavat enemmän ja ovat aggressiivisempia. Hulluinta on, että monet vastaavat toksisen maskuliinisuuden piirteet ovat edelleenkin melko yleisiä, miltei sosiaalisesti hyväksyttyjä. Haluaako joku vanhempi todella oman poikansa pidättelevän itkua ja oppivan lyömään muita lapsia? Minä en ainakaan haluaisi.
Ihailen ystävällisiä, rehellisiä ja avuliaita ihmisiä, jotka hyväksyvät toiset omina itsenään. Suuri osa oman yläkouluni pojista ei näyttänyt tätä puolta, eivät ainakaan koulussa tai eivät ainakaan minulle. Se sai minutkin uskomaan pojat ovat poikia -narratiiviin: jos olisin ollut tarpeeksi miehekäs, olisin ollut samanlainen kuin he. Jos tulevaisuudessa oma hypoteettinen poikani olisi tosimies, hänkin solvaisi erilaisia poikia. Se olisi riski, joka kaikkien poikavanhempien on otettava. Minulle se oli riski, jota en todellakaan halunnut ottaa.
Toisin kuin yläkoulussa luulin, heikompien polkemisessa ei kuitenkaan ole kyse synnynnäisestä miesvietistä tuhota kaikki elävä: kulttuurintutkija Mikko Lehtosen mukaan tietynlainen maskuliinisuus ei perustu biologiaan. Poikalapset siis oppivat kotona, koulussa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa pinnalla olevista maskuliinisuuden piirteistä, mitä miehisyys tarkoittaa. Kaikkien miestenalkujen lähtökohdat ovat erilaisia, joten meistä myös tulee erilaisia miehiä. Oli se kuinka loogista hyvänsä, toksiseen maskuliinisuuteen tuudittautuneet eivät sitä ymmärrä. Eivätkä ymmärrä yläkouluni pojatkaan.
Minä kuitenkin ymmärrän. Vaikka miehet vielä tulevaisuudessakin ihannoisivat myrkyllistä miehisyyttä, minä en sitä tee. Ja vaikka hypoteettisesta pojastani tulisikin joskus todellinen, en antaisi hänen ymmärtää, että tietynlaisiin äijäraameihin ahtautuminen tekee kenestäkään muusta sen arvokkaampaa kuin hänestä. Jos se on muiden miesten mielestä “väärä” tapa kasvattaa poikia, olkoon niin.
Kuuntele kommenttiklipistä, kenelle sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Hanna Ojalan mielestä toksinen maskuliinisuus aiheuttaa paineita. Voit myös lukea asiantuntijan kommentin. Ojala kertoo miesten keskeisestä tasa-arvosta myös pidemmässä haastattelussa.
Analyysissa on käytetty lähteenä Mikko Lehtosen kirjaa Pikku jättiläisiä: Maskuliinisuuden kulttuurin rakentuminen (1995).