Tukahdutettu kunnianhimo.
Näillä sanoilla sosiaalipolitiikan tutkija Tania Burchardt kuvaili julkaisussaan vammaisten nuorten koulutusta ja työllistymistä vuonna 2005. Tästä on melkein 20 vuotta, mutta Suomessa jo vuosikymmeniä toiminutta avotyötoimintaa voidaan kuvailla samalla sanaparilla.
Selkeä enemmistö työssäkäyvistä kehitysvammaisista kuuluun avotyötoiminnan piiriin. Avotyötoiminta on työpaikoilla toteutettavaa toimintaa, josta hyvinvointialue maksaa 0-12 euroa päivässä kehitysvammaiselle. Toiminnassa ei ole irtisanomisaikaa, eikä siitä kerry vuosilomakorvauksia, minkä takia avotyötoiminnan piiriin kuuluvat henkilöt jäävät työoikeudellisen suojan ulkopuolelle.
Mallia on kritisoitu myös siitä syystä, että useasti avotyötoiminnassa työskentelytavat ja -määrät vastaavat palkkatyötä. Tästä huolimatta toiminta jatkuu, mikä kertoo haluttomuudesta parantaa kehitysvammaisten asemaa ja integroitumista yhteiskuntaan.
Yhteiskuntaan integroituminen ei ole sitä, että kehitysvammainen henkilö ansaitsee työstään enintään 12 euroa päivässä.
Useasti Suomea pidetään malliesimerkkinä siitä, miten sadassa vuodessa köyhästä valtiosta kehittyi hyvinvointiyhteiskunta. Juuri kehitys ja sen nopeus ihastuttaa. Siksi onkin kummastuttavaa, miten 1990-luvulta tähän päivään asti melkein samankaltaisena pysynyt avotyötoiminta porskuttaa eteenpäin. Vuoden alussa jopa uutisoitiin, että Keski-Pohjanmaalla avotyötoiminta on lisääntynyt. Miten malli, joka on vuodesta toiseen saanut kritiikkiä osakseen, ei näytä katoavan mihinkään?
YK:n vammaissopimuksessa painotetaan vammaisten oikeuksia oikeudenmukaisiin ja suotuisiin työoloihin yhdenmukaisesti, mukaan lukien sama palkka samanarvoisesta työstä. Palkkatyötä vastaava työ, josta maksettava korvaus on olematon, ei täytä näitä vammaissopimuksen kriteerejä.
Aikanaan avotyötoimintaa perusteltiin mahdollisuutena integroitua yhteiskuntaan, sillä sitä kautta kehitysvammaiset pääsivät töihin muiden ihmisten kanssa. Perustelu toimi ehkä 90-luvulla, mutta ei enää. Yhteiskuntaan integroituminen ei ole sitä, että kehitysvammainen henkilö ansaitsee työstään enintään 12 euroa päivässä.
Turhauttavaa tästä kaikesta tekee se, että mikään nostamistani pointeista ei ole mitenkään uutta tietoa. Avotyötoiminnasta käydään julkisesti keskustelua aika ajoin. Esimerkiksi Kehitysvammaliitto kampanjoi kehitysvammaisten ihmisten työoikeuksien puolesta ja on kritisoinut vammaispalvelulain asiakasmaksuja.
Soraääniä mallia kohtaan siis on, mutta mikään ei tunnu muuttuvan. Kissa ikään kuin nostetaan pöydälle, jotta se voidaan taas hetken päästä laittaa takaisin lattialle hiljaa maukumaan.
Tämä kissa tulisi kuitenkin pitää siellä pöydän päällä.
Suomessa nimittäin on noin 30 000 työikäistä kehitysvammaista henkilöä, joista työsuhteessa on 600. Avotyötoiminnassa taas on 2300. Toisin sanoen avotyötoiminnassa on melkein neljä kertaa enemmän kehitysvammaisia kuin palkkatöissä.
Kehitysvammaliiton mukaan jopa 3000 kehitysvammaista voisi työllistyä palkkatyöhön oikeanlaisella tuella. Usein palkkatyöhön siirtymisen esteenä pidetään työhönvalmentajien vähäistä määrää hyvinvointialueilla, jotka tuellaan pystyisivät auttamaan kehitysvammaisten työllistymistä.
Aina syynä ei kuitenkaan ole puute työhönvalmentajista, vaan pikemminkin palveluntarjoajien asenne. Heidän vastuulla on se, että kehitysvammaiset pääsevät palkkatöihin, mutta jostain syystä avotyötoiminnasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni.
Kuuntele, mitä Kehitysvammaliiton työllisyysasiantuntija Simo Klem kertoo syiksi avotyötoiminnan jatkumiselle.
Uusien hyvinvointialueiden kamppaillessa talousongelmissa muutosten aikaansaaminen ja palveluiden kehittäminen voi olla toki haastavaa. Kehitysvammaliiton työllisyysasiantuntija Simo Klemin mukaan palkkatyön tukemisen kustannuksista verrattuna avotyötoiminnan kustannuksiin on tehty valitettavan vähän tutkimuksia.
Tämä herättää pohtimaan: Onko niin, että avotyötoiminta ei ole sen halvempi ratkaisu kuin palkkatyöhön tukeminenkaan? Suoraa vastausta ei tutkimuksista löydy, mutta juuri tämän takia yksikään palveluntarjoaja ei voi argumentoida avotyötoiminnan olemassaoloa sen kannattavuudella. Siitä ei ole todisteita.
Silti toivoa on.
Ilomantsissa kehitysvammaiset saivat kevytyrittäjyyden kautta ansaitsemaansa palkkaa ja Pirkanmaalla Tukena-säätiö toimii työnantajana kehitysvammaisille. Positiivisia esimerkkejä siis löytyy. Kysymys kuuluu, milloin näistä yksittäisistä esimerkeistä tulee yhteiskunnallinen normi?
Voit myös lukea Kehitysvammaliiton työllisyysasiantuntija Simo Klemin kommentin. Hän kertoo avotyötoiminnasta myös pitkässä haastattelussa.