Alakoulun pihalla keräännyimme ystävieni kanssa rinkiin.
”Per”, sanoin minä.
”Ke”, kuiskasi toinen.
Pienen hihittelyn jälkeen kolmas meistä tokaisee: ”Le”. Nauru raikuu ja tunnelma on kapinallinen. Emmehän me kiroilleet, jokainen sanoi vain yhden tavun. Voin kuvitella tilanteen jatkuneen ainoastaan niin, että löimme asiasta kättä päälle todeten yhteen ääneen: ”Sovittu!”
Kiroilu mielletään monesti rumaksi ja paheksuttavaksi tavaksi. Ihminen, joka kiroilee, on sivistymätön, kyvytön itsehillintään tai muuten vain epäkohtelias. Ja kyllähän se kirosana särähtää korvaan, jos sen lipsauttaa väärään tilanteeseen. Tai jos kirosana tulee suunnasta, josta sitä ei osaa odottaa, kuten lapsen suusta.
Ja lapsen suustahan kuuluu aina viaton totuus, jolla ei yritetä loukata ketään. Samoin kiroilunkaan ensisijainen pyrkimys ei ole muiden loukkaamisessa, vaan tarkoitus on pikemminkin kanavoida ja ilmaista omia tunteitaan.
Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan tabu, on olemassa monta hyvää syytä kiroilla.
Kuuntele, mitä suomen kielen professori Johanna Vaattovaara kertoo kiroiluun suhtautumisesta.
Itse kirosanan merkityksen sijaan tulisikin keskittyä enemmän tilanteeseen ja ympäristöön, jossa sanaa käytetään. Kiroilu toimii tyylikeinona, jolla kuulijan huomio kiinnitetään vahvemmin siihen, mikä puheessa on tärkeää. Viesti menee paremmin läpi, kun kaverin heittämä vitsi ei ole pelkästään ”hauska” vaan ”aivan helvetin huvittava”. Korostus on tehokas ja jo itsessään viihdyttävä.
Tutkijoiden mukaan ärräpäiden päästely voi lievittää sekä fyysistä että sosiaalista kivun tunnetta. Sosiaalinen kipu käsitetään ahdinkona, joka voi syntyä vuorovaikutustilanteissa. Yksi kirosana pystyy silloin keventämään kiusaantunutta tunnelmaa ja kääntämään keskustelun rennompaan suuntaan.
Entä jos kuulen arjessani jatkuvasti kiroilua, niin kertooko se ilmassa olevan jatkuvaa sosiaalista ahdinkoa?
Tuskin. Kirosanoja on vain nykyään totuttu kuulemaan ja siten myös käyttämään. Historiassa kirosanat toisaalta olivat kuin vala korkeammille voimille. Silloin uskottiin, että nimien lausuminen kutsuu mahdit paikalle, liittyväthän monet kirosanat juuri uskontoon.
Nykykielessä kiroilun merkitys on muuttunut. Opintojeni vaikeutta kirotessani en ajattele saavani sormiini jumalallista kirjoitusvoimaa. Sen sijaan kiroileminen voidaan yleisemmin käsittää jännitteen purkamisena, niin ryhmätilanteissa kuin omissakin oloissa. Kiroileminen on kuin harjoiteltavaa taitoa, joka onnistuessaan luo hetkeen esimerkiksi kaivattua huumoria tai vaikuttavuutta.
Kärkkäät heitot jäävätkin monesti hyvin mieleen: ”Älä sinä saatana puutu tähän”, totesi entinen voimakastahtoinen presidenttimme Urho Kekkonen.
Kiroilu toimii tyylikeinona, jolla kuulijan huomio kiinnitetään vahvemmin siihen, mikä puheessa on tärkeää.
Suomalaisia on kutsuttu suorastaan kiroilukansaksi. Kielemme vahvat konsonantit luovat vahvoja kirosanoja, joita stereotyyppisesti vähäpuheisen kansan on helppo käyttää – yksi kirosana kertoo enemmän kuin tuhat tavallista.
Kiroilevan maineen lisäksi suomalaisuuteen liitetään tyypillisesti myös rehellisyys, joka sopiikin tutkimusten valossa hyvin kiroilemisen kanssa yhteen. Tutkimuksessa on todettu, että kiroileva ihminen näyttäytyy muille aitona ja uskottava puhujana, joka ei koe tarvetta valehdella tai peitellä mielipiteitään. Jo mainitun presidentin toinen kuuluisa toteamus, ”taidatte olla pelkkiä paskahousuja ja tyhjätaskuja”, vaikuttaa minustakin suhteellisen rehelliseltä.
Kiroilun sosiaalista näkökulmaa avaa myös kiinnostava huomio siitä, kuinka kotimaan kielestä tykätään ensimmäisenä opettaa ulkomaalaisille juuri ne kirosanat. Tampereen yliopiston professori Johanna Vaattovaara arvelee ilmiössä olevan kyse kirosanojen kyvystä heijastaa kulttuuria. Pitäähän nyt ”perkele” ainakin tietää tunteakseen aitoa suomalaisuutta. Kirosanat ovat monikäyttöisiä myös muiden tunteenpurkausten tunnistamisessa, joten ei niiden opettelu ole aina haitaksikaan.
Vaikka kiroilu onkin nykyään sosiaalisesti hyväksyttävämpää, olisi silti hyvä tietää, mitä sanoo ennen kuin sanoo. Kirosanoja voidaan oppia tyhjästi toistamalla, mutta se kaikista tärkein eli tilannetaju opitaan vain kokemuksen kautta ja järkeilemällä. Ihan tuosta vaan niitä ei siis kannata ilmoille heittää.
Myös kirosanojen voiman säilyttämiseksi olisi tärkeää, ettei niitä viljeltäisi liikaa. Liiallisissa määrin kaikki on aina mautonta. Vaikka onkin monta hyvää syytä kiroilla, ei niitä sampereita ja penteleitäkään turhaan ole keksitty.
Kiroilemisessa saa käyttää luovuutta ja uusia kirosanoja voi kehitellä mistä vain. Mutta mikäli luovuus on kiperällä hetkellä vähissä, voi todeta yksinkertaisesti ”saatanan tunarit” ja poistua paikalta.
Voit myös lukea Vaattovaaran kommentin täältä. Pidemmässä haastattelussa Vaattovaara kertoo kiroilusta ja sen merkityksestä.
Analyysissa on hyödynnetty lähteenä Ylen sitaattikonetta.
PÄIVITYS: Lisätty juttuun hyperlinkki kohtaan ”[Sen sijaan] kiroileminen voidaan yleisemmin käsittää jännitteen purkamisena”. 27.11. klo 10.28.