Vilhelmiina Sainelle oli kerrottu, että hän tunnistaisi kyllä kyytinsä. Se olisi lentokentän likaisin ja rikkinäisin auto. Kun pölyinen puolipaku saapui Tenerife Horse Rescue -tilalle, Vilhelmiina muistaa ajatelleensa, että maailman toisella laidalla ainut asia, joka muistutti kodista, oli hevosen lannan haju.

– Minä olin niin innoissani ja minua jännitti ihan hirveästi.

Saaren aavikkoisella puolella sijaitsevalla tilalla on noin 500 pelastettua eläintä, joista huolehtii keskimäärin 50 vapaaehtoista. Pieni kyläyhteisö on täysin omavarainen. Sekä ihmisten että eläinten hökkelimäiset asumukset on rakennettu toisten ylijäämämateriaaleista. Juomavesi toimitetaan kerran viikossa. Pesuvettä on saatavilla vaihtelevasti. Ruoka tulee hävikkilahjoituksina läheisestä kaupungista sekä ihmisille että eläimille.

Kun ympärillä ei ollut hevosten lisäksi mitään tuttua, kaikkeen oli suhtauduttava uteliaisuudella ja ilman odotuksia, Vilhelmiina kertoo. Tämä tulisi olemaan hänen arkeaan.

Vilhelmiina löysi Teneriffalta juuri sitä yhteisöllisyyttä, jota oli jäänyt kaipaamaan Kankaanpään opiston nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajan opintojen jälkeen. Kaikki toimivat tilalla yhdessä. Jokainen teki sen, mitä osasi ja mihin kykeni.

Vilhelmiina kertoo, että tunne siitä, että koska tahansa keneltä tahansa voi pyytää apua, oli ihanaa. Oleminen toisten ympäri maailmaa tulleiden vapaaehtoisten kanssa oli tiivistä ja välitöntä. Kaikki työskentelivät yhdessä. Arki pyöri silloinkin, kun tulevat päivät olivat epävarmoja.

Vilhelmiina oli tullut tilalle hoitamaan sen sosiaalista mediaa ja erityisesti luomaan eri alustoille lyhytvideoita. Turun ammattikorkeakoulussa hän oli erikoistunut video- ja animaatiotuotantoon, mutta tilalla hän pääsi tekemään paljon muutakin.

Eläinten alue laajeni nopeasti. Vilhelmiina kertoo toisinaan portille jätetyistä koirista ja kaupungista palaavien vapaaehtoisten mukanaan tuomista, roskiksesta löydetyistä marsuista. Joskus muiden auttaminen oli kiireellisempää kuin sosiaalisen median tekeminen.

Kipua katseessa

Vilhelmiina muistelee tilalle tuotua likaisessa karsinassa seisotettua hevosta, jonka jalkoja peitti paksu pakkautunut saastakerros. Kerroksen ja ihon väliin hevoselle oli jäänyt irronnutta karvaa, jonka alla iho oli huonossa kunnossa. Hevosella oli vain yksi silmä, kuten monilla aavikkoalueiden hoitamattomilla hevosilla.

Pikkuhiljaa Vilhelmiina ryhtyi harjaamaan hevosta pitäen taukoja kun kipu alkoi voimistua. Jossain kohtaa Vilhelmiina huomasi hevosen ihon olevan niin herkkää, että se vuosi verta. Yllättävästi hevosesta kuitenkin huokui suuri rauha ja luottamus Vilhelmiinaan. Ikään kuin hän olisi käynyt keskustelua sen kanssa.

– Se oli kipeä mutta maaginen hetki.

Jalkojen puhdistamiseen meni kaksi tuntia.

Myöhemmin vapaaehtoisten katsellessa puhdasta ja ylvästä hevosta laitumen reunalta he ymmärsivät, että heillä saattoi olla käsissään aito andalusialainen. Hevonen sai nimekseen Merlin, mikä Vilhelmiinan sanoin kuvaa hyvin kaikkien hevosessa tunnistamaa suurta viisautta.

Yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä

Kun oman tilan tarve yllätti, autiomaassa oli tilaa. Vilhelmiina kertoo kävelleensä usein läheiselle kalliolle huutamaan, tanssimaan tai vain olemaan hiljaisuudessa. Nopeasti hän kuitenkin huomasi kaipaavansa taas muiden seuraan. Vilhelmiina muistelee keittiötä, joka toimi kokoontumispaikkana. Siellä hän vietti monta hyvää hetkeä keskustellen ja aterioiden muiden vapaaehtoisten kanssa.

– Se oli tosi outoa niinä kertoina, kun keittiöllä ei ollutkaan ketään ja itsellä oli sellainen olo, että haluaisi tehdä jotain.

Aika autiomaan reunalla sai Vilhelmiinan ajattelemaan paitsi sitä miten itsestäänselvyytenä otamme monia asioita arjessamme, mitä voisi ihan hyvin tehdä toisellakin tavalla mutta myös käsitystä rahasta. Tuona aikana Vilhelmiina ei tarvinnut rahaa mihinkään.

– Minä sain ruuan, kodin ja mulla oli aina jotain hauskaa tekemistä. Mulla oli kaikki mitä minä tarvitsin.

Tilalla Vilhelmiina vietti puoli vuotta. Kun vapaaehtoiset vaihtuivat muutaman kuukauden välein, uusien ystävien menettäminen kävi rankaksi. Nyt Vilhelmiina asuu Tampereella neljän hengen kommuunissa. Päivittäin hän kertoo kämppiksilleen, kuinka onnellinen on heistä.

Teneriffalla Vilhelmiina äänitti ajatuksiaan uudesta arjestaan, kun kaipasi suomen kieltä. Silloin hän oivalsi itselleen ominaisen tavan elää.

– Teneriffan jälkeen minulle oli aivan mahdoton ajatus, että palaisin siihen elämään, josta olin lähtenyt. Että palaisin minun pieneen yksiööni, jossa mulla on sisävessa, ei pölyä missään ja hirvittävän iso tila vain minulle yksin. Hiljaiset seinät ja tyhjyys, Vilhelmiina toteaa.