Kirjoitan juttua, johon on tarkoitus haastatella muutaman tamperelaisen koulun rehtoreita. Tampereella on kolmisenkymmentä kaupungin peruskoulua. Miten päätän, minkä koulujen rehtoreille soitan? Entä, kun teen juttua, johon tehtävänäni on haastatella viittä satunnaista ihmistä Tampereen keskustassa? Millä perusteella valitsen, keitä lähestyn?

Viime kesän lopussa käytiin paljon keskustelua journalistisen median moniäänisyydestä. Keskustelun inspiroimana Aamulehti teki jutun, jossa toimittaja ei valinnut haastateltavia, vaan kuka tahansa sai itse lähestyä toimittajaa, joka seisoi kyltin kanssa Tampereen keskustassa. Kyltissä kysyttiin, kuluuko mediassa tarpeeksi monenlaiset äänet.

Jutun kirjoittanut toimittaja pohti jälkeenpäin myös kommentissaan haastateltavien valintaan liittyviä kysymyksiä: olisi toivottavaa, että vastaajissa olisi ”eri-ikäisiä, eri sukupuolia, eri tyylisiä ja erilaisista taustoista tulevia ihmisiä”, mutta ei kuitenkaan ole hyvä etsiä tarkoituksella esimerkiksi vähemmistöihin kuuluvia vastaajia.

Nämä pohdinnat ovat myös itselleni hyvin tuttuja. Kun tarkoituksena on haastatella satunnaista joukkoa ihmisiä esimerkiksi Tampereen keskustassa, aloitan usein lähestymällä käytännössä kaikkia vastaantulijoita ja haastattelemalla niitä, jotka haastatteluun suostuvat. Muutaman haastattelun tehtyäni saatan kuitenkin huomata, että haastatteluun suostuneet ihmiset ovat jollain tapaa hyvin samanlaisia keskenään – esimerkiksi samaa ikäluokkaa tai sukupuolta. Tällöin pyrin tietoisesti lähestymään ihmisiä, jotka poikkeavat jo haastattelemastani joukosta. Usein tämä voi tarkoittaa esimerkiksi haastattelujen pyytämistä nuorilta aikuisilta. Ajattelen, että lähestyttävien ihmisten valikoiminen tällä tavalla on parempi vaihtoehto kuin se, että esimerkiksi kaikenikäisiä kaupunkilaisia koskettavassa jutussa puhuisivat ainoastaan keski-iän ylittäneet haastateltavat.

Kuten myös Aamulehden kolumnissa huomautetaan, kaikkeen toimittaja ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Kaikki eivät halua antaa haastattelua, ja voi olla, että katugallupiin vastaavat lopulta esimerkiksi vain ”samaan keskiluokkaisuuden lokeroon menevät ihmiset”. On myös arvioitu, että haastattelujen saaminen on vaikeutunut ja esimerkiksi asiantuntijat suhtautuvat haastattelupyyntöihin aiempaa nihkeämmin.

***

Haastateltavan valitseminen ei siis suinkaan ole yksinkertaista. Joskus jutun aihe on sellainen, että on olemassa yksi juuri kyseiseen asiaan täydellisesti perehtynyt haastateltava, jolloin valinta on helppo. Usein mahdollisia haastateltavia on kuitenkin monta, ja toimittajalla on haastateltavan valinnan myötä paljon valtaa siihen, millaiseksi esimerkiksi jutun näkökulma lopulta muotoutuu. Siksi olisikin tärkeää, että haastateltavia valittaessa tehdään tietoisia, perusteltuja päätöksiä.

Esimerkiksi asiantuntijahaastateltavaa etsiessä voi tuntua helpoimmalta soittaa ihmiselle, jota on haastatellut aiemminkin tai joka on ennenkin puhunut mediassa samaan aiheeseen liittyvästä asiasta. Voi olla, että toimituksessa tiedetään jonkun tietyn asiantuntijan suostuvan mielellään haastatteluun tai antavan kiinnostavia kommentteja.

Teen tätä toimittajana itsekin. Usein, jos aloitan tekemään juttua sellaisesta aiheesta, etten heti keksi, kuka tai minkä tahon edustaja siihen olisi sopivin haastateltava, saatan aloittaa tiedonhaun selvittämällä, ketkä samankaltaisia asioita ovat aiemmin kommentoineet mediassa. Tämän jälkeen ehkä tavoittelen samaa ihmistä tai esimerkiksi jotain toista saman organisaation edustajaa.

Tämä ei tietenkään aina ole huono tapa toimia. Uutiskiireessä voi olla hyvä, jos tietää heti, kenelle voi soittaa, ja asiasta parhaiten tietävä taho saattaa hyvinkin löytyä aiemmista aihetta käsittelevistä jutuista. Asiaan on kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota. Voi nimittäin käydä niin, että tietystä aiheesta puhuu mediassa aina yksi henkilö, vaikka aiheesta tietäviä asiantuntijoita olisi muitakin. Asiantuntijoillakin saattaa olla erilaisia näkemyksiä samoista asioista, ja olisi toivottavaa, että mediassa kuultaisiin monipuolisesti erilaisia näkökulmia. Vaikka haastateltavan etsimisen siis aloittaisi esimerkiksi aiemmista aihetta käsittelevistä jutuista, olisi hyvä vähintään pysähtyä hetkeksi miettimään, jääkö joku mahdollinen haastateltava näin ehkä löytymättä ja olisiko tietoa siksi syytä etsiä myös muilla tavoin.

Erityisesti silloin, kun haastateltavia etsitään netistä, mielenkiintoinen kysymys on myös se, miten hakukoneiden algoritmit vaikuttavat haastateltavien valikoitumiseen. Esimerkiksi haastateltavien valitsemista käsittelevässä tutkimuksessa kuvailtiin tilannetta, jossa toimittaja löysi kahdesta mahdollisesta haastateltavasta vain toisen, koska tämä oli puhunut asiasta aiemminkin mediassa ja nousi siksi Googlen hakutuloksiin. Näin haastateltavaksi valikoitui sama henkilö kuin aiemmassa jutussa, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös ihminen, joka ei ollut vielä puhunut aiheesta mediassa. Tutkimuksessa todetaankin, että ”hyvät tiedonhakutaidot johtavat siihen, että journalisti löytää kaikki tarjolla olevat mahdolliset haastateltavat, eikä vain niitä, jotka tekevät itsestään helposti löydettäviä”.

Myös esimerkiksi toimittaja ja kirjailija Johanna Vehkoo on nostanut esille ongelmia, joita hakukoneiden käyttöön journalismin tietolähteinä voi liittyä. Esimerkiksi Google profiloi käyttäjiään ja hakutulokset vaihtelevat käyttäjän mukaan. Tätä personointia voi kuitenkin väistää esimerkiksi käyttämällä hakuoperaattoreita. Tiedonhakuun voi myös tarvittaessa käyttää muitakin hakukoneita kuin Googlea. Olisikin tärkeää, että toimittaja osaisi käyttää hakukoneita tarkoituksenmukaisesti.

***

Kenen ääni journalismissa sitten kuuluu ja kenen ei? Kysymykseen ei välttämättä ole olemassa yhtä yksiselitteistä vastausta, mutta media-alan ammattilaisten mukaan juttujen näkökulmissa näkyy usein ainakin se, että suuri osa toimittajista on itse valkoisia ja keskiluokkaisia. Esimerkiksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Riikka Räisänen kuvailee tilannetta osuvasti: ”Kovilla pakkasilla puhutaan omakotitalojen lämmityksestä ja sähköautoista, vaikka suurin osa suomalaisista asuu kerrostaloissa ja ajaa polttomoottoriautolla tai käyttää julkista liikennettä.”

Koska haastateltavien valinnalla on suuri vaikutus myös siihen, millaiseksi jutun näkökulma muodostuu, korostaa toimittajien keskimääräinen keskiluokkaisuus entisestään haastateltavien valinnan tärkeyttä.  Yksi toimiva keino lisätä moniäänisyyttä voi olla yksinkertaisesti se, että lisätään haastateltavien, erityisesti niin sanottujen tavallisten ihmisten, määrää jutuissa. Kun juttuihin haastatellaan monipuolisesti erilaisia ihmisiä, pääsevät mediassa esille monenlaiset näkökulmat – eivät vain sellaiset, joita esimerkiksi suurin osa toimittajista edustaa.

Haastateltavien valinta on jutunteossa tärkeä vaihe, joka usein tulee tehtyä kiireessä eikä sen lopputulokseen välttämättä voi toimittajana aina täysin vaikuttaa. Parhaimmillaan haastateltavien onnistunut valitseminen kuitenkin tekee journalismista monipuolista, kaikenlaisia lukijoita koskettavaa ja sellaista, että kuuluviin pääsevät myös toimittajien oman keskiluokkaisen kuplan ulkopuoliset äänet.

Esseessä on käytetty seuraavia lähteitä:

Jaakko Suorsa: Journalistin polku haastateltavan luo: Etnografinen tutkielma journalistin henkilöhaastateltavan etsinnästä Yle Tampereen toimituksessa. Kandidaatintutkielma vuodelta 2020.

Johanna Vehkoo: Toimittajien tiedonhakutaidoissa on puutteita. Nyt meidän pitäisi oppia ohittamaan tekoälyn tyrkyttämät vastaukset. Näkökulmakirjoitus Journalistissa 18.12.2024.

Matleena Ylikoski ja Laura Ahva: Journalismin moniäänisyys osana median monimuotoisuuden ilmiötä. Artikkeli Media & viestintä -lehdessä vuodelta 2024.

Lisäksi tässä esseessä on hyödynnetty Aamulehdessä, Journalistissa ja Voimassa julkaistuja juttuja, joissa on käsitelty haastateltavien valitsemista ja haastattelujen saamisen haasteita sekä sitä, kenen ääni mediassa kuuluu.