Heräämme räjähdykseen. Silmät ovat vielä hieman unesta raskaat, kun yritämme hahmottaa tilannetta. Rappukäytävästä kuuluu huutoa ja pauketta. Juoksen kurkistamaan ovisilmästä, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Koko rappukäytävä on täynnä savua. “Nyt vittu äkkiä pihalle, täällä palaa”, huudan poikaystävälleni. Olemme sekunneissa ulkona. Oli luojan lykky, että alakerran palavan asunnon ovi ei ollut vielä räjähtänyt auki ja tukkinut reittiämme ulos.

Tämä ei ollut onnettomuus. Kyseessä oli tuhopoltto.

Suomessa syttyy tuhansia tulipaloja vuodessa. Palotoimen mukaan joka viides tulipalo on tahallisesti sytytetty. Keskimäärin Suomessa tapahtuu viisi tuhopolttoa päivässä. Kansainvälisesti tilanne on samankaltainen: esimerkiksi Yhdysvalloissa tuhopolttojen osuus on myös merkittävä, n. 25% kaikista tulipaloista vuonna 2023. Tuhopolttojen taustalla voi olla monia syitä kuten kosto, päihteet tai mielenterveysongelmat.

Vaikka tuhopolttoja tapahtuu yllättävän paljon ja niistä pidetään tilastoja, niiden uhrien kokemuksia ei juuri tutkita. Mediassa tulipalot uutisoidaan usein visuaalisesti: liekit, savu ja pelastusajoneuvot. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen? Kodin ja omaisuuden menetys ei ole vain yksi numero tilastoissa: Se on identiteetin menetys ja arjen horjuminen. Silti siitä ei puhuta. Ei ole julkista keskustelua eikä tutkimuksia siitä, miltä tuntuu menettää kaikki. Kun savu hälvenee, uhri jää yksin.

Tuhopolttojen lasku yhteiskunnalle liikkuu vuosittain miljoonissa. Keskustelu keskittyy omaisuusarvioihin, korjauskustannuksiin ja rakennusten jälleenrakentamiseen, mutta harva pysähtyy miettimään, mitä kaikkea tuhopoltto vie ihmiseltä, joka menetti kotinsa. Se ei ole vain rahanmenoa. Vähitellen koko tilanteen aiheuttamat vauriot alkavat realisoitua.

Trauman käsittelyä on tutkittu laajemmin. Kriisityöntekijä Paula Toukosen mukaan traumaattinen kokemus etenee neljässä vaiheessa: shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Vaikka trauman vaiheita voi liittää omaan tilanteeseeni, ei esimerkkejä tai vertaistukea löydy helposti. Tämä on yllättävää ottaen huomioon, kuinka yleisiä tulipalot Suomessa ja muualla maailmassa ovat. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, mitä kaikkea tähän tilanteeseen liittyy.

Kuuntele kommenttiklippi, jossa kriisityöntekijä Paula Toukonen kertoo mielen suojakeinoista. Voit myös lukea kommentin.

Miltä se siis tuntuu, kun koko omaisuus tuhoutuu?

Pari päivää myöhemmin pääsimme käymään asunnossa. Silloin tuli varmistus siitä, että koko omaisuus on menetetty. Kurkkua kuristi astuessamme noesta mustaan rappukäytävään. Itku yritti puskea pintaan. Menimme asuntoomme sisään jälkitorjuntaa tekevän firman työntekijän kanssa. Hän kertoi, että jos hän tekisi omaisuusarvion, hän listaisi koko omaisuuden menetetyksi. Niin paha tilanne asunnossa oli. Siis aivan kaikenko? Aivan kaiken.

Sisälläni oli järkyttävä ristiriita. Valtava helpotus siitä, että kaikki selvisivät elossa palosta. Kuitenkin myös järisyttävä suru siitä, että kaikki vuosien varrella matkaani tarttuneet tavarat ovat poissa. Viuluni, vauvasta asti mukanani kulkenut pehmonalleni, hartaasti kirpputoreilta keräämäni vaatteet, maalaamani taulut ja kirjoitusvihkoni. Kaikki ne, mitä ei voi ikinä rahalla korvata. Tuntui kuitenkin väärältä surra omaisuutta, kun olisi voinut menettää jotain paljon arvokkaampaakin.

En omista enää mitään. Sitä tunnetta oli vaikeaa selittää ihmisille. Ja itselleni myös.

Huomasin takertuvani savuisiin vaatteisiin, jotka päällä olin juossut asunnosta ulos. Vaikka minulla oli tukiverkko, ketkä tarjosivat vaatteitaan lainaan, en kyennyt ottamaan apua vastaan. Lainavaatteet iskivät päin näköä sen, mitä mieleni yritti vielä piilotella: En omista enää mitään. Sitä tunnetta oli vaikeaa selittää ihmisille. Ja itselleni myös.

Hassuinta kaikessa oli se, kun tuli ensimmäinen koulupäivä tuhopolton jälkeen. Laittauduin kouluun, katsoin itseäni peilistä ja mietin, miltä näyttää juuri tuhopoltossa ollut ihminen? Ei ainakaan tältä. Olin löytänyt kirpputorilta kauniin hameen, suoristanut hiukset lainaamallani suoristusraudalla, meikannut itseni niin kuin aina ennenkin ja pakannut viikonloppuna ostamani laukun tavaroilla, mitä vielä omistin: Vanhan asuntoni avaimet ja bussikortti. Avaimet pakkasin vain vanhasta tottumuksesta, sillä nythän ne olivat hyödyttömät. En palaisi enää kotiin. Silloin konkreettisesti tajusin, mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, että ikinä ei voi tietää, mitä joku ihminen käy henkilökohtaisessa elämässään läpi.

On kulunut viisi viikkoa siitä, kun kaikki tapahtui. Asuimme kumppanini kanssa taloyhtiössä, joka paloi Tampereen Tammelassa 6.9.2025 lauantaiyönä kello 3 aikoihin. Oli absurdia lukea uutisia tilanteesta, missä itse oli ollut paikalla. Vielä enemmän absurdia oli pikkuhiljaa tajuta, mitä kaikkea tämä tulisikaan merkitsemään.

Voit kuunnella koko Paula Toukosen haastattelun tästä.