Poissa silmistä, poissa mielestä. Tämä tuntuu olevan monen mielipide asunnottomista ja päihteidenkäyttäjistä katutilassa.

Istumatilasta Tampereen keskustassa on väännetty vuosia, kun penkkejä on välillä poistettu, lisätty ja sitten taas poistettu. Aamulehden jutussa “Asukkaiden kuppi kiehui yli Tampereella…”, kun kaupungin keskeisimmältä kadulta, Hämeenkadulta, poistettiin penkit kesän tienoilla. Penkkien poistamista on perusteltu häiriökäyttäytymisellä. Niiden läheisyydessä roskataan, häiritään ja käytetään päihteitä.

Kyse ei ole kuitenkaan pienestä ja vähäpätöisestä yksityiskohdasta, vaan katutilan penkit kytkeytyvät osaksi laajempaa ilmiötä eli sitä, kenellä on pääsy julkiseen tilaan. Julkinen tila määritellään nimensä mukaisesti avoimeksi tilaksi, johon jokaisella on vapaa pääsy. Pääsyä avoimeen tilaan ei rajoiteta.

Mediassa on kuitenkin uutisoitu toimista, joilla pyritään rajaamaan tietyt ihmiset pois kaupunkitilasta. Hostile architecture eli vihamielinen arkkitehtuuri tarkoittaa kaupunkitilaan rakennettuja elementtejä, joilla pyritään rajaamaan tietyt aktiviteetit ja ihmiset pois julkisesta tilasta. Käytännössä vihamielinen arkkitehtuuri on näkyvimmillään penkkejä, joilla voi ainoastaan istua. Niihin on laitettu esimerkiksi kaiteita makaamisen estämiseksi.

Kuuntele mitä tutkija ja arkkitehti Eero Okkonen sanoo vihamieliseen arkkitehtuurin liittyvästä vallasta. Voit myös lukea kommentin.

Järjestösuunnittelija Vlada Petrovskajan mukaan vihamielisellä arkkitehtuurilla pyritään ajamaan kodittomat pois näkyviltä. Samalla sillä vaikeutetaan myös liikuntarajoitteisten ja vanhusten kaupungissa kulkemista. Lopulta tällainen suunnittelu vaikuttaa ihan jokaisen kaupunkilaisen elämään.

Häiriökäyttäytyminen on ison ongelman oire, eikä se ratkea sillä, että ihmiset sysätään seuraavaan kadunkulmaan

Samaan aikaan, kun kaupunkitilaa rajataan sitä eniten tarvitsevilta, on asunnottomuus kääntynyt Suomessa kasvuun, eniten Tampereella. Myös suomalaisten huonovointisuus ja köyhyys on lisääntynyt. Hallitus leikkaa järjestöiltä ja kurjistaa entisestään heikommassa asemassa olevien elämää, mikä heijastuu kaupunkitilaan. Häiriökäyttäytyminen on ison ongelman oire, eikä se ratkea sillä, että ihmiset sysätään seuraavaan kadunkulmaan. Vastaako joidenkin kokema pelko esimerkiksi päihteiden käyttäjiä kohtaan todellisuutta?

Kun julkista tilaa kurjistetaan, ihmiset kyllä keksivät uusia keinoja käyttää sitä. Kesällä näin ihmisiä muun muassa käyttävän sähkökaappia seisomaruokapöytänään. Kodittomien ja päihteidenkäyttäjien haluamisen pois julkisesta tilasta voi katsoa olevan osa not in my backyard -ilmiötä, eli “ei minun takapihallani”.

Jokaiselle ihmiselle avoin julkinen tila on yksi demokratian avaintekijöistä. Päihdetyöhön ja asunto ensin -politiikkaan panostaminen ja yleinen asennemuutos marginalisoituja ihmisiä kohtaan on tärkeää. Julkisesta tilasta puhutaankin usein ”kaikkien olohuoneena”. Haluammeko asua kaupungissa, joka ei kuulu kaikille?

Asiantuntija Eero Okkonen kertoo asiasta myös pitkässä haastattelussa.