Ystäväni ja tuttavani tuntevat minut melko puheliaana ihmisenä. Uskallan sanoa, mitä ajattelen, mutta osaan tehdä sen kohteliaalla tavalla. Olen kuitenkin huomannut itsessäni tietynlaista varautuneisuutta. Kun ihmiset ympärilläni eivät tunne minua, pelkään puhua suoraan. Ajattelen, että joidenkin asioiden ääneen pohtiminen maalaa minusta epätodenmukaisen kuvan.
Mutta mistä tällainen pelko kumpuaa? Turhamainen kun olen, haluan kaikkien tietysti pitävän minusta. Yliopistossa se tarkoittaa muun muassa samankaltaisten arvojen jakamista. Toisaalta huomaan pohtivani, voisiko joku sanomani asia saada ihmiset vähättelemään näkemyksiäni ja mielipiteitäni. Kukaan ei ottaisi minua enää todesta.
Koska kaltaiseni avoimesti keskusteleva opiskelija sensuroi puheitaan, en ihmettelisi, jos niin tekisi moni muukin. Syksyn aikana tiedustelin asiaa muilta opiskelijatuttaviltani ja huomasin, etten ole itsesensuuritavoissani ainoa. Arkisen itsesensuurin yleisyys vaivaa minua. Erityisesti pohdin, miten se vaikuttaa julkiseen keskustelukulttuuriin, kun kyseessä on tärkeät yhteiskunnalliset asiat.
Mielipiteen tukahduttaminen ei tarkoita, että mieli olisi muuttunut tai ajatusmaailma avartunut.
Kokemukseen itsesensuurin tarpeesta vaikuttaa muun muassa ilmiö nimeltä cancel-kulttuuri. Cancel-kulttuuri on tehokas tapa hiljentää mielipide, joka koetaan haitalliseksi. Mutta minkään mielipiteen vaientaminen ei tee yhteiskunnasta parempaa paikkaa. Mielipiteen tukahduttaminen ei tarkoita, että mieli olisi muuttunut tai ajatusmaailma avartunut. Valtavirran keskustelussa canceloity mielipide löytää samanmieliset tukijansa esimerkiksi sosiaalisen median kautta helposti. Silloin haitallisena pidetyt ajatukset voimistuvat edelleen. Toisaalta voimistuu myös vastapuolen demonisointi. Hiljentämisen sijaan cancel-kulttuuri repii kuilua erilaisten näkemysten välillä yhä suuremmaksi.
Uskottavuuden menettämisen pelko ei koske vain yksilöitä, vaan ulottuu myös tieteen maailmaan. Tutkijat ovat merkittäviä yhteiskunnallisen keskustelun ylläpitäjiä. Helsingin yliopiston tutkimuksessa huomattiin kuitenkin itsesensuurin vaikuttavan myös tieteellisen tutkimuksen tekemiseen ja siitä puhumiseen. Ristiriitaisten ja mielipiteitä jakavien aiheiden tutkimista tai tutkimustuloksien julkaisemista saatetaan vältellä, sillä pelkona on negatiiviset vaikutukset muun muassa tutkijan uraan. Myös Harvardin yliopiston tutkimuksessa havaittiin tutkijoiden harjoittavan itsesensuuria enemmän, mikäli heidän näkemyksensä poikkeavat valtavirrasta.
Kun tutkimuksen tulos herättää vihaa ja vastareaktioita, on syytä pysähtyä pohtimaan, että ehkä juuri siksi aihetta pitikin tutkia. Mielestäni monia näkemyksiä huomioivalla tieteellisellä keskustelulla on valtaa vaikuttaa myös arkisemman keskusteluilmapiirin rohkaistumiseen, politiikasta ja muusta yhteiskunnallisesta keskustelusta puhumattakaan.
Nyt, kun kirjoittaessani rohkaistun, haluan pohtia myös niin sanottua loukkaantumisen kulttuuria. Onko arkisen itsesensuurin taustalla äärimmäisyyksiin virittynyt pelko tahattomasta loukkaamisesta? Niin normalisoitu, ettei sitä edes tajuta kyseenalaistaa. Entä sitten kokemus sananvapauden rajoittamisesta, joka on eräänlainen vastareaktio herkistyneelle keskusteluilmapiirille? Saako mitään enää sanoa?
Kenties kokemus sananvapauden rajoittamisesta on itseaiheutettua. Suomessa laki ei nimittäin rajoita sananvapautta. Ei siis esimerkiksi ole kiellettyä käyttää tiettyjä sanoja, mutta silti epäkorrekti tai valtavirrassa paheksuttu puhe saattaa johtaa sosiaaliseen vaientamiseen. Äärimmäisissä tapauksissa kyse on vihapuheesta, jolle löytyy rajoittavia kohtia laista ja erilaisista kansainvälisistä sopimuksista. Yliopistotutkija Reeta Pöyhtäri muistuttaa, ettei sananvapaus ole absoluuttinen. Sitä on aina punnittava muiden ihmisoikeuksien rinnalla. Pöyhtärin mukaan sananvapaus on Suomessa kuitenkin hyvin laaja.
Kuuntele, mitä Reeta Pöyhtäri kertoo yhteiskunnallisen keskusteluilmapiirin tukemisesta. Voit myös lukea kommentin.
Nämä kaksi sananvapauden ääripäätä, itsesensuuri ja vihapuhe, lietsovat huomaamattomasti polarisaatiota. Kenties olisi mahdollista, että vaientamisen ja yksittäisiin sanoihin tarttumisen sijaan yrittäisimme ymmärtää kokonaisuutta. Emme loukkaisi tarkoituksellisesti, mutta emme myöskään sensuroisi puheitamme liikaa tahattoman loukkaamisen pelossa.
On täysin ymmärrettävää, että sosiaalisesti hyväksytty muuttuu ajan myötä. Toisinaan on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään näiden muutosten vaikutusta. Terve yhteiskunnallinen keskustelu vaatii, että kaikki, siis aivan kaikki, mielipiteet tulevat kuulluksi. Vain siten voimme ymmärtää ja avartaa toistemme näkemyksiä.
Reeta Pöyhtäri kertoo sananvapaudesta ja vihapuheesta myös pitkässä haastattelussa.