Ikkunan takana tamperelaiset ovat kietoutuneet kaulaliinoihin ja lumihiutaleet leijailevat. Onneksi edessä on lämmin kahvi ja korvapuusti.

Kahvila Runossa kirjailija Salla Simukka, 44, esitteli ensimmäistä kertaa ideansa Lumikki-trilogiasta:

– Vuosi oli 2011. Kustantaja meinasi hypätä tuon pöydän yli, kun innostui niin paljon.

Palatako ajassa taaksepäin?

Uusi vuosi alkoi uudella kirjalla. Samalla vuosi on 5-vuotisen kirjailija-apurahan viimeinen. Nyt on aika keskittyä erityisesti kirjoittamiseen.

Toista se oli kymmenen vuotta takaperin. Vuosi 2016 oli Simukan elämässä kiireistä aikaa. Menestyksen myötä pääsi reissaamaan paljon. Paljon puhuttu idea siitä, että “2026 on uusi 2016” on Simukan mielestä siksi sekä hyvä että huono.

– Se oli ihan kivaa, mutta en varsinaisesti palaisi sinne. Toisaalta, jos katsoo maailmantilannetta niin ajassa taaksepäin palaaminen ei välttämättä olisi huono idea.

Onko kirjoittajien tehtävä sanoittaa tätä sekavaa maailmantilannetta?

Kyllä ja ei.

Simukka toivoo, että tästä sekavuudesta jää kirjallisia merkkejä. Samaan aikaan omassa kirjoittamisessa haluaa keskittyä johonkin ihan muuhun ja kadota toiseen todellisuuteen.

Oli vain bileitä

Nuorena Simukka kulutti eritysesti fantasiakirjoja. Taikuutta, toisia todellisuuksia ja uusia lajeja. Kotimaiset nuorten romaanit eivät tarjonneet tarttumapintaa. Oli vain bileitä, joissa vedettiin överikännit.

Kirpparilta hankittu kirja on jäänyt erityisenä mieleen.

– Sen nimi oli Olen Davy, 15 – juoppo. Itselläni se olisi ollut jotain sellaista kuin Olen Salla, 15 – nörtti, Simukka muistelee.

Fantasiakirjoista sen sijaan tarttui ihmettelyn etiikka. Uuteen ihmeelliseen suhtauduttiin uteliaisuudella torjumisen sijaan.

Simukka toivoo herättävänsä samaa uteliaisuutta ja toivoa nuorissa. Ei voi kuitenkaan ajatella, että nuoren ajatusmaailma muuttuisi heti luetun perusteella.

– Kirjalla on kuitenkin mahdollisuus näyttää maailmaa sellaisesta näkökulmasta, jota ei ole tullut ajatelleeksi, hän pohtii.

Simukan teoksissa toistuu ihmistenvälisyys. Sitä hän toivoisi. Nuorille kokemusta siitä, että asioiden kanssa ei ole yksin.

Harvinaiset sateenkaaret

Sateenkaarikirjallisuus oli harvinaisuus Simukan nuoruudessa. Varsinkin suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.

90-luvulla tarinat olivat pitkälti traagisia.

– Asettelu oli, että olen yksin maailmassa ja kukaan ei ymmärrä minua, Simukka sanoo.

Simukan esikoisteos syntyi täyttämään aukkoa kotimaisessa kirjallisuudessa. Ennen sitä kahden tytön välisestä onnellisesta rakkaudesta oli hädin tuskin kirjoitettu.

Nykyään kotimaisista nuortenkirjoista harvoin löytää kirjoja, joissa ei ole vähemmistörepresentaatiota.

– Ei kuitenkaan voi tuudittautua, että se olisi kaikkien mielestä hyväksyttyä. Yhdysvalloissa poistetaan sateenkaariteoksia ja Venäjällä on hyvin rajoitettua mitä nuorille lukijoille voi kirjoittaa. Miksi tilanne Suomessa ei voisi mennä siihen? Simukka korostaa.

Kirjallisuus vastavoimana

Simukan mukaan kirja ei ole nopea reagoija. Kirjallisuus voi sen sijaan vaikuttaa syvällisemmällä tavalla siihen, miten ihminen näkee maailman. Vaikutukset voivat olla pitkäaikaisempia verrattuna somevideoihin.

– Sosiaalinen media tuntuu menevän enemmän siihen suuntaan, että dialogit vähenevät. Se on monologien virtaa, mikä ei välttämättä johda siihen, että syntyisi näkökulmien välistä keskustelua, Simukka toteaa.

Sosiaalisessa mediassa kuullaan ainoastaan, miten erilaiset ihmiset ajattelevat. Kirjoista voimme oppia myös miksi.