Viime vuosi oli Eeva Rajakankaalle kiireinen. Hän oli juuri aloittanut musiikkikasvatuksen yliopisto-opinnot Helsingissä Sibelius-Akatemiassa ja saanut roolin Ylen jättisarjassa Uudessa päivässä.

– Ensimmäinen vuosi meni aika hektisissä tunnelmissa. Kuvausten loppumisen jälkeen on ollut ihanaa päästä rauhoittumaan Helsinkiin, kun ei ole tarvinnut tehdä VR:stä kotia, Rajakangas kertoo.

Nyt televisiossa pyörivät sarjan viimeiset jaksot. Enää Rajakangas ei palaa lukiolaistyttö Kaislan rooliin, joka veti häntä Tampereelle monesti viikossa.

Rauhoittumiseksi muutosta on silti vaikea kutsua.

Taide vie Rajakangasta moneen suuntaan myös muualla kuin yliopistossa. Hän työstää näytelmäprojektia ja tekee musiikkia kahdessa eri kokoonpanossa, joista toisessa kansanmusiikkia ja toisessa fuusioräppiä. Molemmilla bändeillä on äänitykset menossa ja keikkakevät tiedossa.

Monta rautaa on tulessa, mutta Rajakangas huomaa sen itse vasta listatessaan menojaan ääneen.

– Ehkä se on jonkinlainen syndrooma, etten osaa oikein olla paikallani, vaan pitää aina kehittää jotain, hän naurahtaa.

Lava vetää puoleensa

Rajakangas kulkee roolihahmoltaan Kaislalta perityissä kengissä, mutta dalmatialaiskuvioisia jalkineita lukuun ottamatta hän on oma itsensä. Näyttelijästä välittyy sellaista rentoutta, jota hermoiluun taipuvaisesta hahmosta ei löydy. Esimerkiksi sellaista, joka sai Rajakankaan lähtemään parin viikon varoitusajalla Berliiniin au pairiksi, kun välivuotena tilaisuus siihen tarjoutui yllättäen.

Sarjan Kaisla-hahmo myös löysi musiikin ja esiintymisen vasta lukiossa, kun taas tosielämän Eevalle ne ovat olleet osa elämää jo pienestä. Sähkökitaratunnit hän aloitti vuosia sitten, ja ensimmäisen näyttelijänroolinsa hän sai jo kahdeksanvuotiaana. Rajakangas muistelee olleensa lapsi, joka tykkäsi esittää jo kotona kaikenlaista.

– Jonkinlainen lavakärpänen sisällä asui.

Taide sen eri muodoissa on vetänyt aina puoleensa. Niin kävi lopulta välivuotenakin: lastenhoidolla alkanut reissu johti katusoittobändin perustamiseen.

Haaveena vaikuttava taide

Rajakankaan tulevaisuudensuunnitelmat kiteytyvät yhteen sanaan: vaikuttamiseen. Taide voisi olla hänen keinonsa jättää jälki maailmaan. Esimerkiksi hän nostaa ilmastonmuutoksen, jonka vaarat tiedetään, mutta toimeen ei tartuta, koska se ei tunnu miltään.

– Kaikki faktathan ovat jo pöydässä. Se, mikä välistä puuttuu, on ehkä jonkinlainen tunnelinkki. Koen, että siihen taiteella on mahdollisuus vaikuttaa.

Konkreettisemmin hän haaveilee musikaalin ohjaamisesta – siinä viehättää mahdollisuus yhdistää monenlaista. Tämänkin unelman kannalta Uuden päivän kuvaukset olivat opettavaiset, koska niissä ison tuotannon rakentumista pääsi seuraamaan aitiopaikalta.

Oikeastaan ajatus kuulostaa hyvin luonnolliselta. Laji- ja genrerajojen ylittäminen sekä isojen kuvien maalailu tuntuu sopivan ihmiselle, joka ei edes halua nimetä vain yhtä lempimusiikkityyliään.

Muutenkaan Rajakangas ei koe tarpeelliseksi vetää tarkkoja rajoja taiteen eri muotojen, kuten näyttelemisen ja musiikin, välille, vaan ajattelee niiden nivoutuvan ja sekoittuvan luontevasti.

– Minulle se kaikki on vain yksi kieli.