Moreenimediassa käsittelemäni aikuisten yksinäisyys osoittautui yllättävän araksi aiheeksi. Haastatteluun oli vaikea löytää ihmisiä, varsinkin omilla nimillään. Sami suostui tapaamiseen, mutta ei kuitenkaan halua esiintyä tunnistettavana. Hän myönsi häpeävänsä yksinäisyyttään ja pelkäävänsä ”luuserin leimaa”.

Noloksi koetusta asiasta vaietaan, jolloin yksinäisyys jää helposti itseään ylläpitäväksi kehäksi. Ihminen syyttää itseään, pitää itseään epäonnistuneena ja alkaa uskoa, ettei ikinä tule löytämään ketään. Käytös muokkautuu näiden pelkojen kautta eikä yksinäinen pyrikään tutustumaan muihin.

Vaikka somesta ei syntyisi ystävyyttä, voivat ryhmät helpottaa häpeää yksinäisyydestä ja itsesyyttelyä. Ne tekevät ongelmaa näkyväksi ja havahduttavat siihen, että yksinäinen voi olla, vaikkei ulkoisesti siltä vaikuttaisi. Laajan piirin keskellä oleva sosiaalinen persoona voi olla yksinäinen, koska hänellä ei ole ketään, jolle oikeasti puhua ja avautua.

Viime aikoina useissa medioissa on käsitelty yksinäisyyttä, mikä toivottavasti edesauttaa ilmiön tunnistamista ja ratkaisemista. Yksinäinen ei ole yksin ongelmansa kanssa. Ongelma on yhteiskunnallinen ja valtion talouteenkin vaikuttava, joten omilla kasvoillaan ja tarinoillaan tapahtuvat julkilausumat ovat tärkeitä.

Miten hyvin kaverinhakuryhmä Facebookissa toimii? Lue tutkiva uutinen tästä.