”Olen lähikaupassa, kun hetken mielijohteesta päätän ostaa raskaustestin. Testin kotona tehtyäni siihen ilmestyy heti kaksi vahvaa punaista viivaa. Pelästyn ja viskaan tikun roskiin.
En voi olla raskaana. Syön ehkäisypillereitä, ja taannoin parin e-pillerin jäädessä väliin ja vahingon sattuessa otin vielä jälkiehkäisypillerinkin saman tien.
Raskaudenkeskeytykset Suomessa
- Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan sosiaaliset syyt ovat ylivoimaisesti yleisimmin käytetty raskaudenkeskeytyksen peruste, joka mainittiin yli 93 prosentissa keskeytyksistä vuonna 2018.
- Raskaudenkeskeytykset ovat vuosittain vähentyneet aina tilastomittauksen alusta 1970-luvulta lähtien.
- Keskeytykset vähenivät vuodesta 2017 kaikkiaan 16 prosenttia.
- Viime vuonna Suomessa tehtiin 8 600 keskeytystä. Suurimpana ikäryhmänä olivat 20–24-vuotiaat.
- Suomen sairaanhoitopiireistä Pirkanmaalla tehtiin vähiten raskaudenkeskeytyksiä viime vuonna. (Lähde: THL)
Nimeni on Anette. Olen 30-vuotias, ja minulla on jo kolme lasta. Haaveilin aina salaa neljännestä lapsesta, mutta en nyt. Aika on ihan väärä.
Kun olen tajunnut edes jotenkin olevani raskaana, päätän tehdä abortin. Otan puhelimen täriseviin käsiini ja soitan äitiysneuvolaan.
Joudun odottamaan muutaman minuutin tavoittaakseni hoitajan. Linjan merkkiäänet tuntuvat ikuisuudelta. Sydän hakkaa rinnassani. Mieleni on jäätynyt.
Linjan toisessa päässä hoitaja kertoo, että tarvitsen kahden eri lääkärin lausunnon. Aikoja on kuulemma vähän. Saan lääkärinajan viikon päähän.
Viikon odotus on kamalaa. Kehoni valmistautuu vauvan kasvattamiseen, ei raskaudenkeskeytykseen. Rinnat turpoavat, ja raskauspahoinvointi pahenee päivä päivältä. Kohtuni tuntuu turvonneelta, ja koen erinäisiä vihlaisukipuja päivittäin. Pienet ravut tuntuvat nakertavan kohtuni seinämiä.
Toisaalta tahtoisin pitää vauvan. Onhan se kaikista ehkäisymenetelmistä huolimatta päättänyt saada alkunsa. Oloni on surullinen ja tyhjä. Suurimman osan ajasta olen ahdistunut. Mieheni ei tahdo pitää vauvaa. Hän ei painosta, mutta kertoo kyllä mielipiteensä selvästi.
Tiedän, etten jaksaisi tähän hetkeen neljättä lasta. Samalla kun sydämeni suree vauvan kohtaloa, järki hallitsee vahvana ajatusmaailmaani. Jos mieheni tahtoisi lapsen, tahtoisin varmasti minäkin. Päätös on vaikea. Vaikka valinta on yksin minun, se vaikuttaa silti kaikkiin minua ympäröiviin ihmisiin.
Viikko kuluu hitaasti, mutta lopulta pääsen nuoren mieslääkärin pakeille. Hermostuneena hän tekee minulle sisätutkimuksen ja tunnustelee alavatsaani epävarmoin, viilein sormin. Lääkärin haparointi turhauttaa minua, eikä voimakas raskauspahoinvointi auta asiaa.
Lopulta hän kirjoittaa minulle lähetteen seuraavalle lääkärille sairaalaan, ja minä juoksen vessaan oksentamaan.
Saan ajan viikon päähän. Raskausoireet lisääntyvät. Olen äärimmäisen väsynyt ja pahoinvoiva. Rintaliivit eivät enää mahdu ylleni, ja vaellan kotonani aamutakissa ahdistuneena haamuna. Miksi tämä tapahtuu minulle?
On torstaipäivä, ja otan ystäväni mukaan sairaalaan tapaamaan toista lääkäriä, joka hänkin on mies. Vanha valkohapsinen synnytyslääkäri ottaa minut vastaan puoli tuntia myöhässä. Vastaanottohuoneessa on myös sairaanhoitaja sekä kandiopiskelija. Lääkäri on tympeä ja tyly. Hän tutkii ultraäänilaitteella kohtuni ja toteaa, että alkio vastaa kooltaan viikkoja 7+2. Eli seitsemän viikkoa ja kaksi päivää. Lääkäri selostaa monotonisella äänellä kandille tapahtumia. Ainoa, joka huoneessa on myötätuntoinen, on sairaanhoitaja.
Saan vahvan pahoinvointilääkkeen ja antihormonilääkkeen. Lääke estää raskauden jatkumiselle tarpeellisen hormonin, progesteronin, vaikutuksia.
Hoitaja muistuttaa, että tämän jälkeen keskeytystä ei voi perua. Enkä tahdokaan.
Nielen lääkkeet epäröimättä. Lääkäri antaa minulle kuusi synnytyksen käynnistyksessä käytettävää lääketablettia mukaan. Hän käskee ottamaan niistä kaksi lauantaiaamuna ja loput keskipäivällä.
Lääkäri painottaa, etten saa olla keskeytyksen aikana yksin. Luonani on oltava tukihenkilö koko päivän.
Lähden huoneesta kolkon olon saattelemana. Minua pelottaa tuleva kipu ja muut oireet.
Lauantaiaamuna herään ja otan ensimmäiset raskaudenkeskeytyslääkkeet sekä särkylääkettä.
Raivoisat supistukset alkavat miltei heti. Joudun lääkärin ohjeistuksen mukaan makaamaan tunnin aloillani vuoteessa. Onneksi särkylääke vie pahimman kärjen aaltoilevista kivuista. Aiempien synnytysten säryt pyyhkäisevät mieleeni takautumina. Kipu on kamalaa. Kokematon voisi pelästyä kovinkin.
Tunnin jälkeen nousen kylpyhuoneeseen ja vuodan loputtomasti verta. Minua huimaa ja voin pahoin. En voi syödä mitään. Koko aamupäivä menee vessassa ravatessa. Miehestäni ei ole hyötyä, ja hän pysyttelee pois tieltä. Toivoisin enemmän myötätuntoa.
Saman päivän iltapäivänä tunnen, ettei kehoni enää odota vauvaa. Raskausmateriaalista suurin osa on poistunut. Olo on tyhjä ja sydämeni on mykkä.
Keskeytystä jälkeenpäin ajatellessani sen muisto vavisuttaa mieltäni synkällä ja uuvuttavalla tavalla. Tein oikean päätöksen, mutta abortin kipeästi aristava henkinen arpi ei katoa minnekään.”
Haastateltavan nimi on muutettu.
