Lehtiä lukiessa törmää tuon tuosta sankaritarinoihin nuorista sijoittajista, vaikeudet voittaneista meditoijista ja menestykseen kivunneista yrittäjistä. Pitkään on tiedetty, että jokainen on oman onnensa seppä. Tarpeeksi takomalla pitäisi pystyä parhaaseensa kaikilla elämän osa-alueilla: työpaikalla täytyy olla tehokas, ihmissuhteissa läsnä, juoksulenkillä tavoitteellinen ja someskenessä mukana. Entä, jos ei pystykään?

Minusta itsensä kehittämisen kulttuuri johtaa julmaan yksilökeskeisyyteen. Ihmisen onnistumiset nähdään henkilökohtaisina voittoina – ja epäonnistumiset osoituksena omasta puutteellisuudesta.

Ajattelutapa liittyy terapeuttiseen valtaan. Sillä tarkoitetaan ilmiötä, jossa yhteiskunnalliset ongelmat siirtyvät yksilön ratkaistavaksi. Esimerkiksi työelämässä terapeuttista valtaa käytetään, kun työn aiheuttamat ongelmat siirretään työntekijän ratkaistavaksi. Lukuisat uupuneet työntekijät työstävät itseään terapeutin vastaanotolla, ja ongelman juurisyyt voivat jäädä huomiotta.

Yksilökeskeisyyden aikakaudella voi olla vaikeaa nöyrtyä ja myöntää, ettei kaikki ole itsestä kiinni.

Mielenterveysongelmat ovat yleisin syy sairauspäivärahan saamiseen ja jopa neljäsosa työntekijöistä on kokenut työssään uupumista. Oma jaksamattomuus saatetaan kokea häpeällisenä, ja mielenterveysongelmista puhuminen pomon kanssa voi olla vaikeaa.

Mutta kenen vastuulla uupuminen kiihtyvässä elämänrytmissä ja hallitsemattomasti muuttuvassa työelämässä oikeastaan on?

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen mukaan työelämän murrokset ovat olleet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana mittavia, joten ei ole ihme, että ihmiset oireilevat. 1970-luvulla asbesti oli vastikään havaittu haitalliseksi ja työtapaturmia sattui noin puolet enemmän nykyhetkeen verrattuna. Fyysisen työn oireet olivat luonnollisesti fyysisiä.

Nykyisin töitä tehdään enemmän psyykkisin voimavaroin, jolloin haitat kuormittavat kehon sijaan työntekijöiden mieltä. Työnkuvat ovat monipuolistuneet ja laajentuneet niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Esimerkiksi opettajan rooli on muuttunut kuria pitävästä auktoriteetista lasten tarpeet huomioivaksi valmentajaksi, ja virkailijat puolestaan myyvät työpaikkansa, kuten pankin tai vakuutusyhtiön, palveluita.

Nämä muutokset heijastuvat lisääntyneeseen stressiin ammattikunnissa. Erityisen raskaita vaikuttavat olevan ihmiskeskeiset työt – niihin liittyy kohonnut riski käyttää masennuslääkkeitä. Tällaista työtä tekevät esimerkiksi sosiaalityöntekijät ja lääkärit.

Toki muutoksia on tapahtunut myös mielenterveysongelmia ympäröivässä keskustelukulttuurissa. Seitsemänkymmentäluvulla työterveyslääkäri ja potilas saattoivat yhdessä sopia naamioivansa psyykkiset ongelmat niska- tai selkävaivoiksi. Nykyisin kansanedustajatkin pystyvät julkisesti kertomaan burnoutistaan, mutta keskiverto konttorirotta voi kokea häpeällisenä ottaa puheeksi pomonsa kanssa omat jaksamisongelmansa.

Työelämän ongelmat kuitataan monesti yksilön vajavaisuudella. Työuupumusta on toki hoidettu myös työpaikan ongelmiin puuttumalla, mutta useimmiten hoito kohdistuu työntekijään. Avuksi tarjotaan usein psykoterapiaa, neuvontaa tai rentoutusmenetelmiä, vaikka näiden teho on usein vain väliaikaista.

Yksilökeskeisyyden aikakaudella voi olla vaikeaa nöyrtyä ja myöntää, ettei kaikki ole itsestä kiinni. On tunnustettava, että kaikki ongelmat eivät ratkea ihmisen sisäisellä työllä.

Jutussa on hyödynnetty Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen, Työterveyslaitoksen ja Tilastokeskuksen tietoja sekä keskustelua Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänäsen kanssa.